Lost Paradise (prologue)

Title: Lost Paradise
Author: Ruder
Rating: PG-13 (for now)
Genre: AU, drama, romance, angst
Pairing: WooSoo (Woo Hyun/Myung Soo[L])
Beta: Marsa
Fandom: Infinite
Chapters: prologue + 1/?
Disclaimer: I own only the story and I make no money with this or anything. ^^
Summary: Woo Hyun couldn't understand the meaning of the message. Other one was coming to Seoul and wanted to meet him? What the heck was going on in this world?
A/N: So, here we go again! I have become surprisingly active now. xD I haven't wrote in few months in Finnish and now during few weeks I have wrote 2 English stories. Yay! I'm so happy! ^^ Even though I feel that my English isn't good enough but maybe you can understand still what I wanna tell you in my story. ^^ And at least this is a good way to practise more English! ^^ But yeah... Leave a comment or send me a message, if you know me personally. I appreciate all kinds of comments! ^^ But now... Enjoy of the story~

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Woo Hyun was sitting in the corner of his bedroom. He had moved away from home few years ago even though he was still studying. He just needed own space and privacy, which he couldn’t always get at home. There was also another reason… He was hundred percent sure that his parents wouldn’t have accepted if he had brought a boy home. Boy who was more than a friend. Boy who he had loved very much back then and he still did. 

Brown haired took a big gulp from his bottle. Nights felt way too tough and hard to go through. The darkness intertwined around him, making him feel like he was suffocating. Was this all just a revenge of his mistake? Did he really deserve this all? Yes! He knew that he deserved this and even much more pain. He didn’t deserve to be alive anymore. He had hurt his beloved one very badly. Everything had happened almost a year ago but still he couldn’t just forget and continue his life. He loved the other one way too much just to forget him. 

Woo Hyun closed his eyes just to see his boyfriend’s smiling lips in front of him and to hear his laughter in his ears. Things which he loved in the other one, who had been way too perfect to exists in this world. How he had been so stupid that he had drunk too much? How had he let himself to fall into the temptation and cheated his beloved one? He could just guess how painful it must had been to the other one to hear all that. They both had loved each other and he had broken his beloved one’s heart. Woo Hyun still remembered the tears in his beloved one’s eyes before he turned around and walked away. It was all what Woo Hyun had seen when they had met for the last time. He had lost the other one just because of his own stupidity! 

The young man felt tears falling on his cheeks again making him continue drinking. Even though he knew it just made him feel worse. He had apologized thousand times even though he knew that it didn’t help at all. He could never get his boyfriend back. He could never sit on the other one’s lap or wake up from the other one’s embrace, seeing his smile and twinkling eyes. Those mornings had felt like a dream which was way too good to be true. The other one had been the most popular boy in school but no-one knew that he had been dating a boy. Maybe now the other one was popular in some other school. The younger one had moved away just a while after all that had happened. He clearly wanted to get rid off of the brown haired. 

Woo Hyun rose up from the floor taking few missteps. He leaned on the wall a bit so he wouldn’t fall down. He felt way too dizzy because of drinking too much alcohol and crying didn’t make him feel any better. Brown haired headed to bathroom. He didn’t see any reason to live anymore in this sadness from where he couldn’t rise up. Nearly a year he had tried to become happy again, without any results. He was on the bottom and would stay there until the end of his life, dying slowly from inside. He laughed. There wasn’t anything to kill in him anymore. Heart had died when his beloved one left him. Only an empty shell was left and it would be almost impossible to make it alive again. So, why shouldn’t he kill himself and end his suffering?

Just a moment before Woo Hyun reached the bathroom’s door, his phone rang for a new message. He growled because of frustration. Who missed him at a moment like this? He could bet that it was no-one special. But still something made him go and get his phone. He opened the message trying to read what it said. 
“Hi! I’m coming to Seoul for a vacation next week and I would like to meet you, if you’re still in this world. I really hope you are. My friend told me that you’re in a very bad shape but I have something what I need to tell you before you do anything bad for yourself. 

With love, Kim Myung Soo”  

Woo Hyun just stared at the message without understanding anything of it. Okay, he understood what it said but he just couldn’t internalize it. Maybe it was because of alcohol, which had numbed him. He kept reading the message over and over again and tried to understand the true meaning of it. The other one was coming to Seoul for a vacation and wanted to meet him. Why? He just couldn’t understand it after the words which the other one had said to him a year ago. He had said that he hated the brown haired one and that he would never forgive him. So, why did the other one want to meet and talk with him? But he was even more confused because of the last words. "With love". That’s what the younger one had sometimes written in the end of messages when they still were a couple. What the heck was going on?  

Brown haired one let a sigh out of him and put his phone on the table. Then he dragged himself beside of his bed and just fell on it. Maybe he should just sleep and try to think about everything on the morning. Maybe then he could understand everything even a bit more clearly than now.  

Before Woo Hyun even noticed it, his eyelids close and the quiet apartment was filled with snoring. The other one had fallen into a deep sleep from what he would wake up with a regret of drinking too much. But still he would just continue drinking. Or would he?

Wings of an angel

Title: Wings of an angel
Author: Ruder
Rating: PG
Genre: Au, angst
Pairing: IBI/You
Beta: Luotan omiin taitoihini jälleen.
Fandom: Sixh. ja periaatteessa Men's Spider
Chapters: 1/1
Disclaimer: Omistan vain tarinan ja sen idean.
Summary: Miten hän selviäisi elämästä ilman toista, joka oli kasvattanut siivet hyläten hänet yksin pimeään?
A/N: Tällaista syntyy aina välillä. *naurahdus* Olen itse tyytyväinen ficciin, mutta toisaalta saan ideasta osittain kiittää ystävääni Marsaa, koska hänen ja minun roolipelin kautta sain edes inspiraation tähän. No, toivottavasti pidätte ja kommentteja saa ja pitää antaa! Sekä risuja, että ruusuja!

”Tokiossa auto on suistunut tieltä ja kierinyt rinnettä alas. Nuori kuljettaja menehtyi saamiinsa vammoihin ennen kuin apua ehdittiin saada paikalle. Kuljettajan henkilöllisyyttä ei ole kerrottu julkisuuteen…”

Loppu uutisesta meni täysin ohi autossa istuvalta mallilta. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät Youn sisällä hänen jäädessä miettimään kuulemaansa uutista. Hänen rakkaansa oli lähtenyt kuvauspaikalta hirveällä vauhdilla ilmeisesti loukkaantuneena jostakin. Kaikki, mitä You oli nähnyt olivat loittoneva selkä ja kyyneleitä täynnä olleet silmät. Mitä hän oli tehnyt väärin?

You maksoi matkansa ja nousi sitten taksista suunnaten kotiin. Ehkä tämä inhottava tunne, joka yritti varoittaa häntä jostakin, oli vain kuviteltu. Se tunne oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hänen rakkaansa oli lähtenyt. You pudisti vain päätään yrittäen ajaa tunteen ja ajatukset pois mielestään. Hän menisi kotiin ja IBI odottaisi häntä siellä hymy kasvoillaan. Joku muu oli ollut epäonninen ja kuollut, mutta ei kukaan voisi viedä häneltä pikkuistaan lopullisesti. Nuorukainen asteli kotiovelle ja avasi sen astuen sisälle kohdaten pimeän eteisen.
”Tulin!” hän huikkasi, mutta mitään ei kuulunut. Asunto oli pelottavankin hiljainen ja uhkaava. You sytytti valot pudistellen päätään. Hän naurahti pienesti. Se oli vain mielikuvitus, joka temppuili, eikä suostunut millään uskomaan, että hänen rakkaansa olisi kunnossa ja tulisi kyllä kotiin ennemmin tai myöhemmin.

Hiuksensa osittain vaaleaksi värjännyt sai juuri kenkänsä ja takin riisuttua, kun puhelin alkoi soida saaden hänet lähes hyppäämään nahoistaan säikähdyksen takia. Nuorukainen kaivoi puhelimen taskustaan.
”Moshi moshi. Ayukawa You puhelimessa”, hän vastasi asiallisesti suunnaten makuuhuoneeseen laskien laukkunsa alas. Kaikki ei voinut olla hyvin… Ei! Pakko oli olla.
”You-san, IBI-kun on kuollut”, kuului itkuinen ääni puhelimesta. You tunnisti äänen heti. Se oli IBIn pikkuveli Sho!
”Sho-san, mitä sinä selität? Ei IBI-kun ole kuollut. Hän tulee kotiin kyllä. Ei hän ole kuollut”, You sanoi vakaasti yrittäen lähinnä vakuuttaa itselleen, että tuo kaikki oli vain huonoa pilaa. Ei IBI voinut olla kuollut. Mutta toisaalta… Sho oli IBIn veli, joten miksi tämä moisesta asiasta pilailisi?
”Poliisista soitettiin. IBI-kun kuoli auton suistuttua tieltä”, Sho sanoi viimeisten sanojen kohdalla äänen sortuessa itkun voimistuessa.

You jäi vain miettimään kuulemiaan sanoja, eikä osannut sanoa mitään. IBI oli kuollut? Oliko häneltä viety hänen pikkuisensa? Eikö hän saisi koskaan enää pitää toista lähellään? Ei koskaan? Kyyneleet nousivat vanhimman silmiin polvien pettäessä alta totuuden iskeytyessä vasten kasvoja. Hänen suurin rakkautensa oli riistetty häneltä! Laiha vartalo vajosi lattialle kyynelten sumentaessa näön valuen poskille kertoen kivusta ja surusta. Puhelin tipahti lattialle nuorukaisen kietoessa kummatkin kätensä ympärilleen yrittäen pitää särkyvän kehonsa edes jotenkin kasassa. Nyyhkäisyt ja pienet uikahdukset karkasivat Youn huulilta mieleen noustessa kuvia hänen ja rakkaansa yhteisistä hetkistä. Muistoja, joissa toinen hymyili ja oli onnellinen. Nyt se kaikki tuntui pelkältä kauhunäytelmältä. Hän ei kestänyt muistaa sitä kaikkea. Hänen pikkuisensa oli poissa. Kyyneleet valuivat vain komeita kasvoja pitkin tuskaisan karjaisun karatessa huulilta. Nuorukainen itki sydämeen sattuessa aivan liikaa. Sillä hetkellä hän todella toivoi, että olisi voinut kuolla siihen paikkaan, että kipu loppuisi. Hänen sydämensä oli särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi ja sirpaleet lentäneet hänen rakkaansa mukana taivaaseen. Ei hän kestäisi ilman toista. Hän tarvitsi toisen vierelleen selvitäkseen elämästä hengissä...

Nuorukainen itki useamman tunnin ennen kuin kaatui lattialle uupuneena ja surullisena. Silmät painuivat kiinni unen alkaessa viedä toista paikkaan, jossa kaikki olisi hyvin edes hetken. IBI katsoi tilannetta vierestä toivoen, että olisi voinut kietoa kätensä rakkaansa ympärille ja pyyhkiä kyyneleet kertoen, että hänen oli nyt hyvä olla, mutta sitä hän ei voinut tehdä. Nuorempi oli kasvattanut siivet ja tämä olisi hänen viimeinen hetkensä rakkaansa vierellä. Tämän jälkeen hän tulisi vain näkemään rakkaansa pilven reunalta.
”You-rakas, me tapaamme kyllä vielä. Päiväni vain kuluivat loppuun ennen kuin omasi. Älä unohda minua, koska minäkään en tule koskaan unohtamaan sinua, rakkaani. Odotan sinua ja suojelen parhaani mukaan. Tulen aina olemaan vierelläsi”, IBI sanoi hiljaa, vaikka tiesi, ettei toinen voisi kuulla sanoja. Hän kävi silittämässä rakkaansa poskea kevyesti saaden tämän liikahtamaan pienesti ja vetäytymään pieneen kippuraan. Lopulta nuoremman kuvajainen alkoi kadota kuin se ei koskaan edes olisi ollut siinä. Hän siirtyi paikkaan, jossa kaikki olisi hyvin, paikkaan, jossa ei olisi kipua, mutta ei myöskään hänen rakastamaansa miestä

Uusi mahdollisuus 1/1

Title: Uusi mahdollisuus
Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance
Pairing: Leda/Ryo
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: DELUHI, the Vambie.
Chapters: 1/1
Disclaimer: Omistan vain tarinan. ^^
Summary: Luja pistos tuntui sydämessä. Voisiko mikään enää olla hyvin?
A/N: Tällainen ficci syntyi osittain yhden ropen pohjalta. Ei tässä varmaan hirveästi ole sanottavaa tästä, mutta... Toivottavasti pidätte! ^^

Ryo istui sohvalla seilaten TV kanavia läpi. Leda oli sanonut, että hänellä menisi myöhään ja että Ryon olisi parempi mennä nukkumaan ajoissa. Silti Ryo vain makasi siinä sohvalla, kuten ennen toisen lähtöäkin. Hän ei vain pystynyt menemään nukkumaan ennen kuin toinen olisi takaisin kotona. Kaduilla vietettyjen vuosien takia Ryo pelkäsi, että toiselle sattuisi jotain, vaikka tiesikin tämän osaavan puolustaa itseään paremmin kuin hän osasi puolustaa itseään.

Ryo oli vasta lähemmäs 15-vuotias vaaleahiuksinen poika, mutta silti hän tunsi kadut paremmin kuin moni olisi uskonut. Hän oli entinen katulapsi, joka oli saanut kokea turhankin paljon pahaa lyhyen elämänsä aikana. Vanhemmat olivat hylänneet hänet kadulle, hänet oli monesti pahoinpidelty ja raiskattukin kerran… Ryo sulki silmänsä yrittäen saada ajatuksensa muualle. Kaikki nuo asiat olivat jotain, mitä Ryo ei halunnut muistaa ja mieluiten hän pyyhkisi ne kokonaan mielestään, jos se jotenkin vain olisi mahdollista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ovelta alkoi kuulua lukon avaamisen ääniä saaden hymyn kaartumaan takaisin pikkuisen huulille. Hän nousi ylös suunnaten askeleensa eteiseen nähdäkseen Ledan. Leda sai Ryon aina hymyilemään ja tuntemaan olonsa kaivatuksia. Leda oli pelastanut pienemmän kadulta ja tämä tiesikin olevansa henkensä velkaa toiselle. Hän ei olisi nimittäin pärjännyt kadulla enää kovin kauaa, koska ruokaa ei meinannut saada mistään ja yöpaikan saaminen oli vielä sitäkin vaikeampaa. Leda oli antanut Ryolle omenan ja vajaan keksipaketin, jotka olivat silloin kadonneet silminnähden nälkäisen lapsen kitaan yhdessä hujauksessa. Juuri, kun vaaleahiuksinen oli kiittänyt itseään pitempää ja vanhempaa ja oli aikeissa lähteä, toinen oli ottanut hänen käsivarrestaan kiinni ja pyytänyt tulemaan luokseen yöksi. Puhe oli ollut yhdestä yöstä, mutta Leda ei ollut vain pystynyt heittämään Ryoa takaisin kadulle, joten oli antanut tämän jäädä luokseen asumaan. Veihän se Ledalta paljon rahaa elättää itsensä ja toinen, mutta hän oli valmis siihen, vaikka ei pääsisikään kovin nopeasti jatkamaan opintojaan, jos ollenkaan. Ryo oli nykyään jo paljon terveemmännäköinen kuin mitä silloin, kun Leda oli hänet löytänyt. Lihaa oli tullut lisää luiden ympärille ja siitä kaikesta Ryo sai vain kiittää ruskeahiuksista.

Ryo asteli eteiseen pysähtyen kuitenkin kuin seinään nähdessään toisen. Hymy kuoli pois pienemmän huulilta, eikä tämä osannut kuin tuijottaa toista. Ledan ruskeat hiukset olivat sekaisin, vaikka niitä oli selkeästi yritetty asetella hieman siihen kuntoon, miltä ne olivat näyttäneet toisen lähtiessä kotoa. Toisen kaula oli täynnä fritsuja kertoen turhankin kiihkeistä hetkistä ja huulilla kaareili hymy, jollaista Ryo ei ollut ennen nähnyt toisen kasvoilla. Hymy oli todella onnellinen ja tyytyväinen, vaikka toisen olemuksesta huomasikin selviä väsymyksen merkkejä. Leda myös tuoksui oudolta ja Ryo tiesi heti, että jotain oli tapahtunut, jotain mistä hän ei pitänyt alkuunsakaan.

Leda käänsi katseensa pienempäänsä saatuaan takin naulakkoon ja kengät niille tarkoitettuun telineeseen.
”Miten iltasi sujui? Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa?” Hän kysyi toiselta lempeästi. Ryon vain värähti ennen kuin nosti katseensa toisen silmiin hetkeksi. Leda näki toisen silmiin nousseet kyyneleet ja katseen, joka oli piilotettua tuskaa täynnä. Hän oli juuri aikeissa kysyä, mikä toiselle oli tullut, kun tämä säntäsi kylpyhuoneeseen lukiten oven perässään. Pidempi jäi katsomaan pienemmän perään ihmeissään ennen kuin aivot rekisteröivät, mitä oli tapahtunut ja askeleet seurasivat pienemmän omia kylpyhuoneen ovelle.

Ryo antoi kivusta ja surusta kertovien kyyneleiden valua poskilleen ja siitä kaulalle. Sydäntä vihloi ikävästi ja pienempi tajusi oikeasti kiintyneensä liikaakin toiseen luottaen, ettei toinen hylkäisi häntä niin kuin kaikki muut. Jälleen kerran hän joutui pettymään ja tuntemaan kivun, joka repi sydäntä palasiksi. Ryo alkoi penkoa peilikaappia etsien sieltä partaterää. Hän ei halunnut kuulla toisen ihmetteleviä kysymyksiä ja käskyjä avata ovi, ne sattuivat liikaa. Hän ei halunnut kuulla toisen ääntä ollenkaan, ei enää tämän kaiken jälkeen, mitä hän oli aiheuttanut vaaleahiuksiselle pienessä ohikiitävässä hetkessä. Ryo oli päättänyt. Nyt tämä kaikki loppuisi, hänen matkansa päättyisi tähän. Hän ei jäisi enää kärsimään siitä kaikesta, mitä kantoi sisällään ja mitä tuntui tulevan vain lisää.

Ruskeahiuksinen antoi äänensä voimistua huolen kasvaessa hiljalleen vain suuremmaksi.
”Ryo, avaa ovi heti!” hän komensi kuullessaan kolinaa, josta ei varmasti seuraisi mitään hyvää. Leda alkoi todella pelätä, että pienempi tekisi jotain tyhmää. Kylpyhuoneessa oli turhankin monta tapaa satuttaa tai jopa pahimmassa tapauksessa tappaa itsensä. Peilikaapista löytyi lääkkeitä, partateriä ja muitakin teräviä esineitä. Tietenkin aina voisi myös hukuttaa itsensä, mutta jotenkin toinen ei uskonut pienemmän ryhtyvän moiseen ja siinä hän toivoi olevansa oikeassa. Hän todella toivoi, että Ryo avaisi oven ja päästäisi hänet sisään, eikä tekisi mitään tyhmää. Leda ei halunnut menettää vaaleahiuksista, ei nyt.

Lopulta Leda huokaisi raskaasti ja suuntasi ripeästi etsimään jotain, millä saisi lukon avattua ulkoa päin. Ei mennyt muutamaa minuuttia pidempään, kunnes hän löysi suunnitelmaansa sopivan työkalun sännäten takaisin kylpyhuoneen ovelle. Leda alkoi avata lukkoa toivoen saavansa sen mahdollisimman nopeasti auki. Ei hän ennen ollut itse moista harrastanut, mutta oli pari kertaa nähnyt erään kaverinsa tekevän niin, jonkun pyörryttyä vessaan. Muistot saivat Ledan lähes hosumaan lukon kanssa, vaikkei se yhtään auttaisi sen avaamisessa, korkeintaan vaikeuttaisi koko hommaa.

Useamman minuutin tappelemisen jälkeen lukko aukesi rasahtaen saaden Ledan huokaisemaan helpotuksesta. Ruskeahiuksinen lähes riuhtaisi oven auki astuen nopeasti sisälle. Hän kuitenkin pysähtyi kesken askeleen päästyään sisälle. Näky oli enemmänkin kuin vain karmiva. Ryo makasi valkoisella lattialla veren vuotaessa ulos vasemmassa käsivarressa olevista syvistä viiltohaavoista muodostaen hiljalleen pienen lammikon toisen käsivarren alle. Kylpyhuoneen valkoinen lattia vain korosti veren punaista väriä piirtäen ruskeahiuksisen verkkokalvoille kuvia, jotka eivät varmasti koskaan katoaisi. Toinen oli pyörtynyt yllättävän nopeasti, mutta ei siitä kai voinut syyttää muuta kuin haavoja ja toisen edelleen hieman heikkoa kuntoa.

Leda säntäsi pienemmän luokse ja alkoi kaivaa puhelinta taskustaan. Pienen tappelun jälkeen hän saikin kyseisen esineen taskustaan ja näppäili hätänumeron painaen sitten vihreää. Jokainen sekuntikin, jonka Leda joutui odottamaan, tuntui olevan ihan liikaa pienemmälle. Kuitenkin vain muutamaa tuuttausta myöhemmin nuori nais ääni vastasi. Leda alkoi kertoa ripeästi, mitä oli tapahtunut, tarkkailen vain koko ajan pienempää toivoen tämän selviävän tästä kaikesta. Nainen kertoi hälyttäneensä ambulanssin ja pyysi toista tarkistamaan hengittikö pienempi. Leda kumartui lähemmäs toista kertoen tämän hengittävän, vaikka hengitys olikin enää todella pientä ilmavirtaa, joka saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. Ledan käskettiin painaa haavoja jollain ja ilmoittaa, jos tilanne muuttuisi huonommaksi, sitten hän sai luvan katkaista puhelun. Ruskeahiuksinen laski puhelimensa lattialle ja kävi nopeasti hakemassa kaapista puhtaan pyyhkeen. Hän polvistui takaisin Ryon viereen ja painoi pyyhkeellä haavoja toivoen sen tyrehdyttävän verenvuotoa edes hieman, ettei toinen vuotaisi kuiviin.

Kysymykset pyörivät Ledan päässä samoin kuin muistot, muistot hetkistä pienemmän kanssa. Erityisesti toisen hymy tuntui nousevan mieleen koko ajan saaden pelosta johtuvat kylmät väreet kulkemaan pitkin pidemmän ihoa. Toive siitä, että pienempi ei kuolisi ja että hän saisi vielä nähdä sen hymyn, esitettiin useammin kuin kerran hiljaisella äänellä kuiskaten. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovikello soi saaden pidemmän ponkaisemaan pystyyn. Hän ryntäsi avaamaan oven ensihoitajille ja viittasi näitä menemään kylpyhuoneeseen seuraten sitten itse muutaman askeleen jäljessä.

----------

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta saaden ruskeahiuksisen miehen kiroamaan sen alimpaan helvettiin. Leda ei ollut nukkunut ollenkaan ja aurinko tuntui vain ilkkuvan hänelle. Hän oli vain istunut Ryon sängyn vierellä toivoen tämän heräävän pian. Ryo näytti turhankin pieneltä ja haavoittuvaiselta maatessaan sängyllä valkoisen peiton alla. Leda vain tarkkaili, kuinka toisen rintakehä liikkui pienesti hengityksen tahtiin. Sängyn vieressä oleva laite piippasi aina toisen sydämen lyödessä, mutta muuten huone oli täysin hiljainen.

Aikaa kului Ledan vaihtaessa välillä asentoaan tuolissa. Katse ei kuitenkaan irronnut hetkeksikään pienemmästä kuin toinen pelkäisi tämän katoavan, jos hän edes sekunnin katsoisi muualle. Sitä Leda todellisuudessa pelkäsikin. Hän pelkäsi koko ajan, että piippaaminen muuttuisi pitkäksi ininäksi kertoen toisen nukkuneen pois. Lääkärit olivat kyllä sanoneet Ryon tilan olevan vakaa, mutta jostain syystä Leda ei vain pystynyt luottamaan siihen. Kaikki tuntui sillä hetkellä olevan turhankin helposti katoavaa. Ruskeahiuksinen oli jo jonkun aikaa yrittänyt paeta totuutta, sen takia hän oli treffeillekin lähtenyt aiheuttaen tietämättään toiselle pahaa oloa. Nyt hän ei kuitenkaan enää voinut välttää totuutta, joka iskeytyi päin kasvoja. Hän oli rakastunut Ryoon.

Pientä kahinaa alkoi kuulua sängyltä Ryon alkaessa liikkua viestittäen palaavansa tajuihinsa lopultakin. Meni pieni hetki ja sitten pienempi raotti silmiään nähden heti ensimmäisenä Ledan huolestuneet kasvot.
”Missä minä olen?” Ryo kysyi hiljaa hieman käheästi ja epäselvästi. Hän yritti katsoa ympärilleen, vaikka kirkas valo tuntuikin pahalta silmissä. Vaaleahiuksinen näki valkoiset seinät, yhden puisen kaapin ja valkoisen pöydän. Huoneessa haisi turhankin puhtaalta ja vierestä kuului piippaava ääni. Ryo tiesi, ettei pitänyt tästä paikasta.
”Sairaalassa”, Leda vastasi kysyen heti perään: ”Mitä oikein ajattelit? Miksi teit niin?”
”E-en tiedä…” Ryo mutisi tahtoen unohtaa eilisillan. Hän vilkaisi käsivarsiaan, joista toinen oli peitetty valkoisella siteellä. Toisessa ranteessa oli kiinni letku, joka johti telineessä roikkuvaan pussiin.

Leda katsoi hetken aikaa toista huolissaan ja siirsi tuoliaan sitten lähemmäksi sänkyä. Hän otti pikkuisen kädestä varovasti kiinni.
”Ei hätää. Kaikki on nyt hyvin ja sinut saadaan kyllä kuntoon”, ruskeahiuksinen sanoi hiljaa, mutta lempeästi saaden toisen kääntämään katseen itseensä.
”En halua… En jaksa enää tätä… Vastoin käymisiä tulee vain lisää ja lisää, eikä mitään hyvää tunnu ikinä tapahtuvan…” Ryo mutisi tarkoittaen kaikkea sanomaansa, vaikka jäikin miettimään. Hän mietti, halusiko oikeasti kuitenkaan hylätä toista. Sekö olisi hänen tapansa kiittää kaikesta? Ryo ei tiennyt. Hän oli toiminut hätiköidysti, eikä tiennyt enää, oliko se sittenkään ollut niin hyvä idea kuin hän oli ajatellut. Hän oli edelleen hengissä ja arvet jäisivät muistuttamaan ikuisesti edellisestä illasta.

Ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan kummissaan.
”Ryo, mitä sinä selität? Sinähän olet saanut uuden alun ja sinulla on jopa kunnon elämä”, Leda sanoi ihmeissään.
”Mutta millään ei ole merkitystä, jos joku vie sinut minulta!” Ryo parahti tuntien kyynelten nousevan silmiinsä, mutta ei kuitenkaan antanut niiden valua poskilleen.
”Ei kukaan ole viemässä minua sinulta. Mistä sinä moista olet saanut päähäsi?” Leda kysyi lempeästi, vaikka alkoikin jo arvailla, mistä on kyse. Hänen tunteensa eivät tainneet olla yksipuoliset, niin kuin hän oli kuvitellut.
”No kun kävit ulkona sen jonkun kanssa”, vaaleahiuksinen tuhahti kääntäen katseensa pois toisesta. Pieni hymy kaartui ruskeahiuksisen huulille toisen kertoman paljastaessa, että hän saattoi hyvinkin olla oikeassa epäilystensä kanssa.
”Ryo, oletko sinä mustasukkainen minusta?” Leda kysyi hymyillen. Nimeltä mainittu käänsi katseensa toiseen ja puraisi huultaan. Hän epäröi hetken aikaa, mutta nyökkäsi sitten todella pienesti. Ruskeahiuksinen puristi todella kevyesti pikkuisen kättä avaten sitten suunsa: ”Tiedätkö, tuo on aika ihana kuulla, koska veit sydämeni. Vaikka kävinkin ulkona, niin en voi kieltää, ettenkö olisi rakastunut tai vähintään rakastumassa sinuun.”

Pienempi katsoi toista hieman ihmeissään ennen kuin pirteä ja ennen kaikkea onnellinen hymy kaartui tämän huulille. Ryo nousi nopeasti istumaan ja kumartui rutistamaan toista kaulan ympäriltä tiukasti saaden toisen hymähtämään. Leda kuitenkin irrotti toisen kädet kaulansa ympäriltä ja nousi istumaan sängyn reunalle painaen toisen samalla takaisin makaamaan.
”Äläs rupea riehumaan. Sinun täytyy levätä, ettei tilasi heikkene”, ruskeahiuksinen sanoi lempeästi vieden kätensä silittelemään toisen hiuksia.
”Mut-” Ryo aloitti, mutta toinen painoi sormensa tämän huulille hiljentäen tämän.
”Ei mitään muttia, sinä lepäät nyt”, Leda sanoi lempeästi ja painoi suukon tosien otsalle. Ryo vaikeni täysin jääden vain katsomaan toista. Hän ihaili toisen komeutta ja pientä hymyä, joka sai toisen näyttämään todella lempeältä. Pieni hymy kaartui takaisin Ryon huulille toisen hymyn takia.
”Ethän hylkää minua?” kuiskaus karkasi vaaleahiuksisen huulilta, mutta katse ei hetkeksikään irronnut toisesta.
”En tietenkään, joten älä sinäkään minua”, Leda kuiskasi lempeästi.

Tällä kertaa rauhallinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen kuin samettiverho. Leda silitteli kevyesti Ryon hiuksia hymyn kaareillessa kummankin huulilla. He tiesivät, että tämä olisi jonkin suuren ja ihmeellisen alku. He saisivat uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa he aikoivat onnistua.

Kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin part 1

Title: Kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin
Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance, fluff ja varmaan muitakin ilmenee tarinan edetessä. ^^
Pairing: Yuhma/Miu, Asuka/?
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: Luzmelt
Chapters: 1/?
Disclaimer: Omistan vain tarinan ja sen idean. ^^
Summary: Hopeanharmaahiuksinen ei voinut kuin toivoa saavansa selville pelastajansa ja tapaavansa tämän uudelleen.
A/N: Jostain tällainen idea ilmestyi päähäni. Tai no oikeastaan ensin keksin tuon toisen parituksen, josta tosin toinen osapuoli saa vielä pysyä salassa. xD Mutta kuitenkin… Aika paljon tätä on suunniteltu ja mietitty, mutta lopulta sitten päädyin kirjoittamaan ja omasta mielestäni alku vaikuttaa ihan hyvältä. ^^
Kommentit, risut sekä ruusut, ovat todella toivottuja. ^^

Hopeanharmaahiuksinen, hieman normaalia pidempi poika asteli koulun porteista sisään. Pojan katse tarkkaili ympäristöä ja puristi tiukasti laukkunsa hihnaa kuin peläten jonkun tulevan ja vievän laukun. Ei tosin ollut kovinkaan suuri ihme, että poika pelkäsi jonkun oikeasti käyvän kimppuunsa, koska niin oli käynyt turhankin monta kertaa. Raskas huokaus karkasi pojan huulilta tämän muistaessa liiankin hyvin, kuinka monesti oli saanut herätä aamulla jokin paikka murtuneena ja osittain ihan mustelmilla. Oli hän kyllä muutaman kerran sairaalastakin herännyt, mutta se oli jotain, mitä hän ei todellakaan olisi halunnut muistaa. Kipeät muistot saivat kylmät väreet pomppimaan koulupuvun alla pojan astellessa koulun ovista sisään suunnaten saman tien maantiedon luokkaa kohti ripein askelin yrittäen olla välittämättä saamistaan katseista, joista osa oli ihailevia, mutta taas osa halveksivia.

”Asuka!” kuului pirteä huudahdus luokan edestä. Pieni hymy nousi pojan huulille tämän astellessa parhaan ystävänsä, Miun, luokse.
”Hei”, hopeanharmaahiuksinen hymyili pienesti ystävälleen, jonka hymy ei olisi voinut olla yhtään leveämpi. Asuka saattoi vain arvata, mistä moinen ilme johtui. Varmaankin Miu oli taas viettänyt poikaystävänsä kanssa todella ihanan ja hellyyden täyteisen illan. Ja ehkä mahdollisesti myös aamun. Itse asiassa varmaan koko viikonlopun.
”Miten viikonloppusi sujui?” kaksikon pirteämpi osapuoli kysyi hymyillen.
”Ihan hyvin. Rauhaisaa kotona vietettyä aikaa taas”, toinen vastasi hymyillen pienesti. Todellisuudessa kotona vietetty aika oli ollut kaikkea muuta kuin rauhaisaa. Asuka oli jälleen kerran joutunut kuuntelemaan äitinsä ja siskonsa riitelyä, mutta siitä hän ei halunnut puhua. Asukan isä oli hylännyt perheensä jo pojan ollessa pieni ja siitä lähtien hän oli asunut äitinsä ja siskonsa kanssa, jotka eivät muuta tehneetkään kuin riitelivät. Äidin mielestä hänen siskonsa pukeutui aivan väärällä tavalla ja käyttäytyi muutenkin liian epäkunnioittavasti. Hän oli jopa jättänyt koulun kesken. Poika ei voinut kuin toivoa, että hänen siskonsa muuttaisi pian pois tai että hän saisi itse muuttaa pian pois. Ongelmaksi vain muodostui, ettei pojalla itsellään ollut tarpeeksi rahaa, eikä hän vielä saanut mistään iltatöitäkään nuoren ikänsä takia.

”Mitenkäs sinun?” Asuka kysyi ystävältään päättäen unohtaa mieltään kaihertavat asiat ja hymyili pienesti yrittäen peittää kaiken pahan olon ja ajatukset sisälleen.
”Ihanasti! Yuhma oli taas todella ihana ja romanttinen”, Miu selitti silmien säteillessä kertoen onnellisuudesta. Tietenkin Asuka oli onnellinen ystävänsä puolesta, mutta silti tuntui ikävältä kuunnella tämän juttuja poikaystävästään. Olisi hopeanharmaahiuksisellekin kelvannut poikaystävä, mutta jos ei, niin ei sitten. Miu oli juuri jatkamassa selittämistä, mutta heidän opettajansa käveli juuri luokan eteen avaten oven päästäen oppilaat sisälle ja säästäen näin Asukan korvat tulevalta kertomukselta. 

---------------------

Koulupäivä sujui yllättävän rauhallisesti ja Asuka uskalsi olla vilkuilematta koko ajan ympärilleen, ettei herättäisi liikaa epäilyksiä. Kyllä Miu tiesi, että Asukaa kiusattiin, mutta silti kyseinen poika ei halunnut vaikuttaa liian vainoharhaiselta tai hermoheikolta.Koulupäivän päätyttyä pojat suuntasivat kumpikin omiin koteihinsa. Alku matkan he kulkivat yhdessä, kunnes Miu kääntyi yhdestä risteyksestä oikealle, Asukan taas jatkaessa matkaansa eteenpäin. Epäilykset alkoivat taas ottaa valtaa pojan mielestä ja tämä vilkuili ympärilleen kuin peläten jonkun hyökkäävän kimppuunsa jostain. Asuka ei olisi voinut olla yhtään vähempää oikeassa. Vain muutama sata metriä ennen kääntymistä kotiin vievälle tielle, Asuka kuuli liiankin tuttuja ääniä jostain lähettyviltä. Poika vilkuili ympärilleen ja huomasi häntä uhkaavasti lähestyvän poika porukan. Pelko löi jalat hetkeksi lukkoon Asukan jäädessä vain tuijottamaan poika porukkaa, joka oli varmasti huomannut hänet ja lähtenyt perään. Lopulta pojan jalat saivat toiminta kykynsä takaisin ja tämä pinkaisi juoksuun toivoen ehtivänsä kotiin ennen kuin joku saisi hänet kiinni.

”Saimmepas sinut kiinni”, poika porukan johtaja sanoi saatuaan kaadettua hopeanharmaahiuksisen maahan vain vähän tämän pako yrityksen jälkeen. Porukan pojat olivat aina olleet paljon nopeampia juoksemaan kuin, mitä Asuka, vaikkei tämäkään kovin hidas ollut tai edes huonossa kunnossa.
”Sinun on yhtään turha yrittää enää karkuun, koska et tule pääsemään”, poika virnisti saaden kylmät väreet liikkumaan toisen koulupuvun alla. Asuka tiesi, mitä oli tulossa, eikä hän tulisi pitämään siitä ollenkaan. Hän saattoi vain toivoa, että joku auttaisi, eikä hän menettäisi henkeään.

Ensimmäiset potkut ja lyönnit tuntuivat todella ikäviltä, tosin ei se kipu yhtään hellittänyt potku ja lyönti voiman vain lisääntyessä. Asuka käpertyi sikiöasentoon ja yritti kaikin mahdollisin tavoin suojata itseään, vaikka se olikin täysi mahdottomuus. Kipu oli sietämätön ja jossain välissä mieli alkoi sumentua kuin yrittäen suojella poikaa kivulta. Potkuja ja lyöntejä tuli joka suunnasta, eikä Asuka ollut enää kovin varma siitä, mikä oli potku ja mikä taas lyönti ja mihin sattui eniten. Tajunnan sumentuessa hetki hetkeltä vain enemmän, poika tunsi jotain kylmää ja turhankin terävää, ihollaan. Ei hän voinut laittaa vastaan, mutta tuskan parkaisu karkasi huulilta veitsen leikatessa syvän haavan reiteen.Vain hieman ennen mielen todellista pimenemistä hopeanharmaahiuksinen kuuli lähestyviä askeleita, jotka taas aiheuttivat ilmeisesti poika porukan paikalta katoamisen. Asuka yritti avata silmänsä nähdäkseen pelastajansa, mutta voimat eivät riittäneet, vaan poika vajosi täydelliseen pimeyteen tuntematta enää kipua tai mitään muutakaan.