Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance, fluff ja varmaan muitakin ilmenee tarinan edetessä. ^^
Pairing: Yuhma/Miu, Asuka/?
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: Luzmelt
Chapters: 1/?
Disclaimer: Omistan vain tarinan ja sen idean. ^^
Summary: Hopeanharmaahiuksinen ei voinut kuin toivoa saavansa selville pelastajansa ja tapaavansa tämän uudelleen.
A/N: Jostain tällainen idea ilmestyi päähäni. Tai no oikeastaan ensin keksin tuon toisen parituksen, josta tosin toinen osapuoli saa vielä pysyä salassa. xD Mutta kuitenkin… Aika paljon tätä on suunniteltu ja mietitty, mutta lopulta sitten päädyin kirjoittamaan ja omasta mielestäni alku vaikuttaa ihan hyvältä. ^^
Kommentit, risut sekä ruusut, ovat todella toivottuja. ^^
Hopeanharmaahiuksinen, hieman normaalia pidempi poika asteli koulun porteista sisään. Pojan katse tarkkaili ympäristöä ja puristi tiukasti laukkunsa hihnaa kuin peläten jonkun tulevan ja vievän laukun. Ei tosin ollut kovinkaan suuri ihme, että poika pelkäsi jonkun oikeasti käyvän kimppuunsa, koska niin oli käynyt turhankin monta kertaa. Raskas huokaus karkasi pojan huulilta tämän muistaessa liiankin hyvin, kuinka monesti oli saanut herätä aamulla jokin paikka murtuneena ja osittain ihan mustelmilla. Oli hän kyllä muutaman kerran sairaalastakin herännyt, mutta se oli jotain, mitä hän ei todellakaan olisi halunnut muistaa. Kipeät muistot saivat kylmät väreet pomppimaan koulupuvun alla pojan astellessa koulun ovista sisään suunnaten saman tien maantiedon luokkaa kohti ripein askelin yrittäen olla välittämättä saamistaan katseista, joista osa oli ihailevia, mutta taas osa halveksivia.
”Asuka!” kuului pirteä huudahdus luokan edestä. Pieni hymy nousi pojan huulille tämän astellessa parhaan ystävänsä, Miun, luokse.
”Hei”, hopeanharmaahiuksinen hymyili pienesti ystävälleen, jonka hymy ei olisi voinut olla yhtään leveämpi. Asuka saattoi vain arvata, mistä moinen ilme johtui. Varmaankin Miu oli taas viettänyt poikaystävänsä kanssa todella ihanan ja hellyyden täyteisen illan. Ja ehkä mahdollisesti myös aamun. Itse asiassa varmaan koko viikonlopun.
”Miten viikonloppusi sujui?” kaksikon pirteämpi osapuoli kysyi hymyillen.
”Ihan hyvin. Rauhaisaa kotona vietettyä aikaa taas”, toinen vastasi hymyillen pienesti. Todellisuudessa kotona vietetty aika oli ollut kaikkea muuta kuin rauhaisaa. Asuka oli jälleen kerran joutunut kuuntelemaan äitinsä ja siskonsa riitelyä, mutta siitä hän ei halunnut puhua. Asukan isä oli hylännyt perheensä jo pojan ollessa pieni ja siitä lähtien hän oli asunut äitinsä ja siskonsa kanssa, jotka eivät muuta tehneetkään kuin riitelivät. Äidin mielestä hänen siskonsa pukeutui aivan väärällä tavalla ja käyttäytyi muutenkin liian epäkunnioittavasti. Hän oli jopa jättänyt koulun kesken. Poika ei voinut kuin toivoa, että hänen siskonsa muuttaisi pian pois tai että hän saisi itse muuttaa pian pois. Ongelmaksi vain muodostui, ettei pojalla itsellään ollut tarpeeksi rahaa, eikä hän vielä saanut mistään iltatöitäkään nuoren ikänsä takia.
”Mitenkäs sinun?” Asuka kysyi ystävältään päättäen unohtaa mieltään kaihertavat asiat ja hymyili pienesti yrittäen peittää kaiken pahan olon ja ajatukset sisälleen.
”Ihanasti! Yuhma oli taas todella ihana ja romanttinen”, Miu selitti silmien säteillessä kertoen onnellisuudesta. Tietenkin Asuka oli onnellinen ystävänsä puolesta, mutta silti tuntui ikävältä kuunnella tämän juttuja poikaystävästään. Olisi hopeanharmaahiuksisellekin kelvannut poikaystävä, mutta jos ei, niin ei sitten. Miu oli juuri jatkamassa selittämistä, mutta heidän opettajansa käveli juuri luokan eteen avaten oven päästäen oppilaat sisälle ja säästäen näin Asukan korvat tulevalta kertomukselta.
---------------------
Koulupäivä sujui yllättävän rauhallisesti ja Asuka uskalsi olla vilkuilematta koko ajan ympärilleen, ettei herättäisi liikaa epäilyksiä. Kyllä Miu tiesi, että Asukaa kiusattiin, mutta silti kyseinen poika ei halunnut vaikuttaa liian vainoharhaiselta tai hermoheikolta.Koulupäivän päätyttyä pojat suuntasivat kumpikin omiin koteihinsa. Alku matkan he kulkivat yhdessä, kunnes Miu kääntyi yhdestä risteyksestä oikealle, Asukan taas jatkaessa matkaansa eteenpäin. Epäilykset alkoivat taas ottaa valtaa pojan mielestä ja tämä vilkuili ympärilleen kuin peläten jonkun hyökkäävän kimppuunsa jostain. Asuka ei olisi voinut olla yhtään vähempää oikeassa. Vain muutama sata metriä ennen kääntymistä kotiin vievälle tielle, Asuka kuuli liiankin tuttuja ääniä jostain lähettyviltä. Poika vilkuili ympärilleen ja huomasi häntä uhkaavasti lähestyvän poika porukan. Pelko löi jalat hetkeksi lukkoon Asukan jäädessä vain tuijottamaan poika porukkaa, joka oli varmasti huomannut hänet ja lähtenyt perään. Lopulta pojan jalat saivat toiminta kykynsä takaisin ja tämä pinkaisi juoksuun toivoen ehtivänsä kotiin ennen kuin joku saisi hänet kiinni.
”Saimmepas sinut kiinni”, poika porukan johtaja sanoi saatuaan kaadettua hopeanharmaahiuksisen maahan vain vähän tämän pako yrityksen jälkeen. Porukan pojat olivat aina olleet paljon nopeampia juoksemaan kuin, mitä Asuka, vaikkei tämäkään kovin hidas ollut tai edes huonossa kunnossa.
”Sinun on yhtään turha yrittää enää karkuun, koska et tule pääsemään”, poika virnisti saaden kylmät väreet liikkumaan toisen koulupuvun alla. Asuka tiesi, mitä oli tulossa, eikä hän tulisi pitämään siitä ollenkaan. Hän saattoi vain toivoa, että joku auttaisi, eikä hän menettäisi henkeään.
Ensimmäiset potkut ja lyönnit tuntuivat todella ikäviltä, tosin ei se kipu yhtään hellittänyt potku ja lyönti voiman vain lisääntyessä. Asuka käpertyi sikiöasentoon ja yritti kaikin mahdollisin tavoin suojata itseään, vaikka se olikin täysi mahdottomuus. Kipu oli sietämätön ja jossain välissä mieli alkoi sumentua kuin yrittäen suojella poikaa kivulta. Potkuja ja lyöntejä tuli joka suunnasta, eikä Asuka ollut enää kovin varma siitä, mikä oli potku ja mikä taas lyönti ja mihin sattui eniten. Tajunnan sumentuessa hetki hetkeltä vain enemmän, poika tunsi jotain kylmää ja turhankin terävää, ihollaan. Ei hän voinut laittaa vastaan, mutta tuskan parkaisu karkasi huulilta veitsen leikatessa syvän haavan reiteen.Vain hieman ennen mielen todellista pimenemistä hopeanharmaahiuksinen kuuli lähestyviä askeleita, jotka taas aiheuttivat ilmeisesti poika porukan paikalta katoamisen. Asuka yritti avata silmänsä nähdäkseen pelastajansa, mutta voimat eivät riittäneet, vaan poika vajosi täydelliseen pimeyteen tuntematta enää kipua tai mitään muutakaan.
”Hei”, hopeanharmaahiuksinen hymyili pienesti ystävälleen, jonka hymy ei olisi voinut olla yhtään leveämpi. Asuka saattoi vain arvata, mistä moinen ilme johtui. Varmaankin Miu oli taas viettänyt poikaystävänsä kanssa todella ihanan ja hellyyden täyteisen illan. Ja ehkä mahdollisesti myös aamun. Itse asiassa varmaan koko viikonlopun.
”Miten viikonloppusi sujui?” kaksikon pirteämpi osapuoli kysyi hymyillen.
”Ihan hyvin. Rauhaisaa kotona vietettyä aikaa taas”, toinen vastasi hymyillen pienesti. Todellisuudessa kotona vietetty aika oli ollut kaikkea muuta kuin rauhaisaa. Asuka oli jälleen kerran joutunut kuuntelemaan äitinsä ja siskonsa riitelyä, mutta siitä hän ei halunnut puhua. Asukan isä oli hylännyt perheensä jo pojan ollessa pieni ja siitä lähtien hän oli asunut äitinsä ja siskonsa kanssa, jotka eivät muuta tehneetkään kuin riitelivät. Äidin mielestä hänen siskonsa pukeutui aivan väärällä tavalla ja käyttäytyi muutenkin liian epäkunnioittavasti. Hän oli jopa jättänyt koulun kesken. Poika ei voinut kuin toivoa, että hänen siskonsa muuttaisi pian pois tai että hän saisi itse muuttaa pian pois. Ongelmaksi vain muodostui, ettei pojalla itsellään ollut tarpeeksi rahaa, eikä hän vielä saanut mistään iltatöitäkään nuoren ikänsä takia.
”Mitenkäs sinun?” Asuka kysyi ystävältään päättäen unohtaa mieltään kaihertavat asiat ja hymyili pienesti yrittäen peittää kaiken pahan olon ja ajatukset sisälleen.
”Ihanasti! Yuhma oli taas todella ihana ja romanttinen”, Miu selitti silmien säteillessä kertoen onnellisuudesta. Tietenkin Asuka oli onnellinen ystävänsä puolesta, mutta silti tuntui ikävältä kuunnella tämän juttuja poikaystävästään. Olisi hopeanharmaahiuksisellekin kelvannut poikaystävä, mutta jos ei, niin ei sitten. Miu oli juuri jatkamassa selittämistä, mutta heidän opettajansa käveli juuri luokan eteen avaten oven päästäen oppilaat sisälle ja säästäen näin Asukan korvat tulevalta kertomukselta.
---------------------
Koulupäivä sujui yllättävän rauhallisesti ja Asuka uskalsi olla vilkuilematta koko ajan ympärilleen, ettei herättäisi liikaa epäilyksiä. Kyllä Miu tiesi, että Asukaa kiusattiin, mutta silti kyseinen poika ei halunnut vaikuttaa liian vainoharhaiselta tai hermoheikolta.Koulupäivän päätyttyä pojat suuntasivat kumpikin omiin koteihinsa. Alku matkan he kulkivat yhdessä, kunnes Miu kääntyi yhdestä risteyksestä oikealle, Asukan taas jatkaessa matkaansa eteenpäin. Epäilykset alkoivat taas ottaa valtaa pojan mielestä ja tämä vilkuili ympärilleen kuin peläten jonkun hyökkäävän kimppuunsa jostain. Asuka ei olisi voinut olla yhtään vähempää oikeassa. Vain muutama sata metriä ennen kääntymistä kotiin vievälle tielle, Asuka kuuli liiankin tuttuja ääniä jostain lähettyviltä. Poika vilkuili ympärilleen ja huomasi häntä uhkaavasti lähestyvän poika porukan. Pelko löi jalat hetkeksi lukkoon Asukan jäädessä vain tuijottamaan poika porukkaa, joka oli varmasti huomannut hänet ja lähtenyt perään. Lopulta pojan jalat saivat toiminta kykynsä takaisin ja tämä pinkaisi juoksuun toivoen ehtivänsä kotiin ennen kuin joku saisi hänet kiinni.
”Saimmepas sinut kiinni”, poika porukan johtaja sanoi saatuaan kaadettua hopeanharmaahiuksisen maahan vain vähän tämän pako yrityksen jälkeen. Porukan pojat olivat aina olleet paljon nopeampia juoksemaan kuin, mitä Asuka, vaikkei tämäkään kovin hidas ollut tai edes huonossa kunnossa.
”Sinun on yhtään turha yrittää enää karkuun, koska et tule pääsemään”, poika virnisti saaden kylmät väreet liikkumaan toisen koulupuvun alla. Asuka tiesi, mitä oli tulossa, eikä hän tulisi pitämään siitä ollenkaan. Hän saattoi vain toivoa, että joku auttaisi, eikä hän menettäisi henkeään.
Ensimmäiset potkut ja lyönnit tuntuivat todella ikäviltä, tosin ei se kipu yhtään hellittänyt potku ja lyönti voiman vain lisääntyessä. Asuka käpertyi sikiöasentoon ja yritti kaikin mahdollisin tavoin suojata itseään, vaikka se olikin täysi mahdottomuus. Kipu oli sietämätön ja jossain välissä mieli alkoi sumentua kuin yrittäen suojella poikaa kivulta. Potkuja ja lyöntejä tuli joka suunnasta, eikä Asuka ollut enää kovin varma siitä, mikä oli potku ja mikä taas lyönti ja mihin sattui eniten. Tajunnan sumentuessa hetki hetkeltä vain enemmän, poika tunsi jotain kylmää ja turhankin terävää, ihollaan. Ei hän voinut laittaa vastaan, mutta tuskan parkaisu karkasi huulilta veitsen leikatessa syvän haavan reiteen.Vain hieman ennen mielen todellista pimenemistä hopeanharmaahiuksinen kuuli lähestyviä askeleita, jotka taas aiheuttivat ilmeisesti poika porukan paikalta katoamisen. Asuka yritti avata silmänsä nähdäkseen pelastajansa, mutta voimat eivät riittäneet, vaan poika vajosi täydelliseen pimeyteen tuntematta enää kipua tai mitään muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti