Darling, it was just a nightmare 1/1

Title: Darling, it was just a nightmare
Author: Ruder
Rating: PG
Genre: Au, fluff
Pairing: Saya/Ryo
Beta: Luotan omiin taitoihini jälleen.
Fandom: the Vambie.
Chapters: 1/1
Disclaimer: Saya ja Ryo omistavat itse itsensä, minä olen kehitellyt vain tarinan. :3 En myöskään tee tällä rahaa. xD
Summary: ”Kukaan ei ikinä tule tappamaan sinua, jos se minusta on kiinni.”
A/N: Elikkäs, elikkäs… Hmmm… Eipä oikein ole mitään sanottavaa. Rupesin vain miettimään painajaisia ja sain inspiraation ja tässä on lopputulos. xD Toivottavasti edes joku pitää tästä eli kommenttia kiitos<3 :3
-->

Ryo PoV

Pyörin sängyssä ja hengitän raskaasti. Tiedän sen saavan minut aivan kohta kiinni, jos en pääsisi pakoon. Minä en edes tiedä, mikä se on, joku vain jahtaa minua, se on kaikki, mitä tiedän. Hiki kimmeltää otsallani ja paita liimautuu selkääni kiinni, koska pelon aiheuttama hiki valuu pitkin vartaloani. Kyyneleet alkavat valua poskilleni ja tunnen paniikin iskevän. Huomaan, etten juokse tarpeeksi nopeasti. En pääse pakoon sen kynsistä. Olen saapunut tieni päähän. Kuolen ihan kohta, jos joku ei pelasta minua nyt.

”Ryo! Rakas! Herää!” kuulen jonkun huutavan uneni läpi ja ravistelevan minua hereille. Nousen salamana ylös ja avaan silmäni. Tähyilen ympärilleni paniikissa.
”Missä se on? Missä se on? Mistä se hyökkää?” kuiskin yrittäen paikantaa jotain liikkuvaa. Tunnen jonkun laskevan käden olkapäälleni ja kiljaisen hyvin epämiehekkäästi ja meinaan horjahtaa sängyltä alas.
”Rakas, ei mitään hätää. Se olen vain minä, Saya. Näit painajaista”, kuulen jonkun rauhoittelevan ja pitävän kädestäni kiinni, etten tipu. Tunnistan lopultakin tuon äänen rakkaani ääneksi ja käännän katseeni häneen. Muutama kyynel karkaa vielä poskilleni, kun kierrät kätesi suojelevasti ympärilleni ja vedät minut lähemmäs itseäsi. Silittelet hiuksiani ja kuiskit rauhoittavia sanoja korvaani. Suljen silmäni ja yritän unohtaa näkemäni painajaisen. Rauhoitun pikkuhiljaa turvallisessa syleilyssäsi ja saan hengitykseni tasaantumaan.

”Haluatko kertoa millaista painajaista näit?” kysyt lempeällä äänellä ja siirrät kätesi silittelemään selkääni rauhoittavasti.
”En oikein saanut siitä otetta… Tiedän vain, että joku tai jokin jahtasi minua ja yritin päästä sitä karkuun. Tiesin, että jos se saa minut kiinni, niin se tappaa minut”, selitän muutamien kyynelten valuessa taas poskilleni pelkästä pelosta. Pyyhkäiset kyyneleet pois poskiltani ja painat kevyen suukon huulilleni.
”Ei ole mitään hätää. Olet turvassa, eikä kukaan ikinä tule tappamaan sinua, siitä minä pidän huolen”, lupaat hymyillen ja vedät minut lempeään suudelmaan. Vastaan suudelmaan hieman varoen, mutta lopulta uskallan suudella hieman rohkeammin. Kierrän käteni niskasi taakse ja tunnen käsiesi silittelevän edelleen selkääni.

Aika lipuu ohitsemme, mutta lopulta meidän on pakko katkaista suudelma, jotta saamme hengitettyä paremmin. Hymyilet minulle lempeää hymyäsi ja silittelet selkääni edelleen. Vihdoinkin pystyn vastaamaan hymyysi ja painan pääni olkapäällesi ja nautin lähelläsi olemisesta. Annat minun olla vain kaikessa rauhassa, etkä työnnä pois luotasi. Olen onnellinen siitä kaikesta. En ikinä ole viihtynyt kenenkään muun lähellä niin hyvin kuin sinun lähelläsi. En tosin ole myöskään rakastanut ketään ikinä niin paljon kuin sinua rakastan. Olet kaikkeni.

Kaadut sängylle ja vedät minut viereesi makaamaan. Kierrät kätesi taas ympärilleni. Painaudun ihan lähellesi ja suljen silmäni. Painat suukon otsaani nostaen taas hymyn huulilleni. En voi ihmetellä kuin sitä, kuinka aina saat minut piristymään pelkästään olemalla lähelläni.

”Mitä, jos jatkettaisiin nukkumista? Huomenna on kuitenkin taas rankka päivä luvassa”, kuulen sinun kuiskaavan ja nyökkään.
”Nukutaan vain. Hyvää yötä Saya”, kuiskaan ja haukottelen pienesti.
”Hyvää yötä rakas Ryoni”, kuiskaat ja painat vielä hyvän yön suukon otsalleni.

Muutamaa hetkeä myöhemmin huoneen täyttää kahden toisiaan rakastavan miehen tuhina. En enää nähnyt sinä yönä painajaista ja siitä kiitos kuulu vain ja ainoastaan sinulle, rakkaani.

Meidän pieni salaisuutemme 1/1

Title: Meidän pieni salaisuutemme
Author: Ruder
Rating: PG-13
Genre: AU, fluff, slash
Pairing: Kirjoittaessani mietin paritusta Saya/Ryo, mutta periaatteessa paritus on täysin lukijan päätettävissä. :3
Beta: Luotan omiin taitoihini
Chapters: 1/1
Disclaimer: Teksti on täysin minun käsialaani, mutta hahmot tietenkin omistavat itse itsensä. :3 En myöskään saa rahaa tästä. xD
Summary: Sen kaiken salasimme muilta, vaikka se teki kipeää.
A/N: Tuota noin… Mitäköhän sitä tästäkin taas sanoisi? xD No oikeastaan tuli vain taas fiilis kirjoittaa ja kaikki lähti yhdestä the Vambie. nimisen bändin kuvasta. Siitä tuon parituksenkin keksin. :3 Eli tämä on oikeastaan kirjoitettu täysin fiilis pohjalta. (Alan selvästikin erikoistua kirjoittamaan fluffia. xD)
-->

Ryo PoV

Tunsin sinun vetävän minut taas syliisi. Sinun sylissäsi ja lähelläsi tiesin olevani aina turvassa. Nautin, kun sain olla vain sinun lähelläsi. Vaikka olimmekin täysin hiljaa, se ei koskaan häirinnyt. Halusin vain olla lähelläsi ja nauttia siitä tunteesta, minkä sait aikaan sisälläni. Aivan kuin jotain lämmintä olisi läikähtänyt sisälläni ja saanut sydämeni hakkaamaan kuin kunnon juoksulenkin jäljiltä. Tuntui kuin parvi perhosia olisi lennellyt vatsassani saaden aikaan mukavan kutittavan tunteen. Mistään en ikinä nauttinut yhtä paljon kuin sinun lähelläsi olemisesta.

Illalla saatoin sulkea rauhassa silmäni ja tietää olevani turvassa. Tiesin myös, ettet häviäisi yön aikana mihinkään viereltäni, vaan saisin taas aamulla herätä sinun syleilystäsi. Joka ilta nukahdin siihen, kun kuiskasit hyvän yön toivotukset korvaani ja minä vastasin niihin. Painoit myös joka ilta suudelman otsalleni ja nostatit siten onnellisen hymyn huulilleni. Noiden pienien, mutta niin ihanien eleiden takia jaksoin hymyillä päivästä toiseen ja olla onnellinen, vaikka maailma välillä kolhi.

Olisin voinut vain kuunnella päivästä toiseen rauhallista ääntäsi, joka sai minut aina rauhoittumaan ja tuntemaan oloni todella hyväksi ja onnelliseksi. Äänesi oli aina todella lempeä. Et koskaan korottanut ääntäsi, jos ei ollut pakko ja silloinkaan se ei johtunut minusta, vaan jostakusta muusta. Ollessani surullinen sinä lohdutit ja otit syliisi, kuiskit kauniita sanoja korvaani ja sait minut siten rauhoittumaan ja vakuuttumaan siitä, että kaikki olisi hyvin nyt, kun olen lähelläsi. Lupasit, ettet antaisi kenenkään koskaan satuttaa minua ja sen lupauksen myös pidit.

Yksi ilta kuitenkin painui mieleeni tarkempana kuin mikään muu. Se ilta, kun sain tuntea jotain todella kaunista ja ihmeellistä. Aluksi se teki kipeää, mutta lopulta totuin tunteeseen, että olit sisälläni. Rauhoittelit ja pidit huolta siitä, ettei minuun sattuisi enempää kuin oli pakko. En koskaan tule unohtamaan ensimmäistä kertaamme. Se oli jotain niin ainutlaatuista ja ihanaa, etten voi täysin vieläkään ymmärtää, miten on mahdollista saada aikaan jotain niin ihanaa. Sain tuntea sinut lähempänä itseäni kuin koskaan ennen. Nautin siitä tunteesta ja niistä hellivistä suudelmista, joita painelit pitkin alastonta vartaloani.

Sen tunteen halusin kokea uudestaan ja sainkin kokea. Koskaan et käyttänyt liian kovia otteita, ellen antanut lupaa siihen. Otit aina huomioon minunkin toiveeni ja sen, etten kestä kaikkea. En olisi voinut ikinä saada sinua parempaa kumppania vierelleni. Rakastin kaikkea sinusta, myös sitä rajua puoltasi. Mitään en olisi sinusta muuttanut, vaikka olisin saanut. Olit minulle juuri täydellinen omana itsenäsi.

Tuon kaiken salasimme muilta, piilotimme muiden katseilta. Kaikki se hellyys ja rakkaus näytettiin vain kahden kesken, vaikka olikin todella vaikeaa liikkua muiden seurassa, kun ei voinut näyttää sitä, kuinka paljon toista rakasti. Me kuitenkin kestimme sen, koska tiesimme, että heti kotona saisimme olla taas me, emmekä vain sinä ja minä. Tietenkin valehteleminen sattui, mutta kestimme sen yhdessä. Monesti loin sinuun kaipaavan katseen, kun muut eivät huomanneet. Sinä vain hymyilit lempeästi silmissäsi se rakastava pilke. Sillä hymyllä sait minut jaksamaan kotiin asti.

Se, mitä meillä oli, oli jotakin todella ainutlaatuista, mistä en halunnut luopua. Onneksi tiesin saavani pitää sinut ikuisesti vierelläni. Lopultakin olin löytänyt merkityksen elämälleni ja saanut ilon takaisin elämääni. Sinä olit minun kaikkeni ja sinua ilman en olisi jaksanut. Sinun näkemisesi ja kaikki kauniit sanat, joita sinulta kuulin saivat aina hymyn kaartumaan huulilleni, vaikka olisin ollut kuinka allapäin. Olen sinulle ison kiitoksen velkaa, mutta en tiedä miten saisin kiitettyä tarpeeksi. Pelastit minut. Olet suojelusenkelini, vaikkakin hieman raju ja villi sellainen.

Uusi mahdollisuus 1/1

Title: Uusi mahdollisuus
Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance
Pairing: Leda/Ryo
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: DELUHI, the Vambie.
Chapters: 1/1
Disclaimer: Omistan vain tarinan. ^^
Summary: Luja pistos tuntui sydämessä. Voisiko mikään enää olla hyvin?
A/N: Tällainen ficci syntyi osittain yhden ropen pohjalta. Ei tässä varmaan hirveästi ole sanottavaa tästä, mutta... Toivottavasti pidätte! ^^

Ryo istui sohvalla seilaten TV kanavia läpi. Leda oli sanonut, että hänellä menisi myöhään ja että Ryon olisi parempi mennä nukkumaan ajoissa. Silti Ryo vain makasi siinä sohvalla, kuten ennen toisen lähtöäkin. Hän ei vain pystynyt menemään nukkumaan ennen kuin toinen olisi takaisin kotona. Kaduilla vietettyjen vuosien takia Ryo pelkäsi, että toiselle sattuisi jotain, vaikka tiesikin tämän osaavan puolustaa itseään paremmin kuin hän osasi puolustaa itseään.

Ryo oli vasta lähemmäs 15-vuotias vaaleahiuksinen poika, mutta silti hän tunsi kadut paremmin kuin moni olisi uskonut. Hän oli entinen katulapsi, joka oli saanut kokea turhankin paljon pahaa lyhyen elämänsä aikana. Vanhemmat olivat hylänneet hänet kadulle, hänet oli monesti pahoinpidelty ja raiskattukin kerran… Ryo sulki silmänsä yrittäen saada ajatuksensa muualle. Kaikki nuo asiat olivat jotain, mitä Ryo ei halunnut muistaa ja mieluiten hän pyyhkisi ne kokonaan mielestään, jos se jotenkin vain olisi mahdollista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ovelta alkoi kuulua lukon avaamisen ääniä saaden hymyn kaartumaan takaisin pikkuisen huulille. Hän nousi ylös suunnaten askeleensa eteiseen nähdäkseen Ledan. Leda sai Ryon aina hymyilemään ja tuntemaan olonsa kaivatuksia. Leda oli pelastanut pienemmän kadulta ja tämä tiesikin olevansa henkensä velkaa toiselle. Hän ei olisi nimittäin pärjännyt kadulla enää kovin kauaa, koska ruokaa ei meinannut saada mistään ja yöpaikan saaminen oli vielä sitäkin vaikeampaa. Leda oli antanut Ryolle omenan ja vajaan keksipaketin, jotka olivat silloin kadonneet silminnähden nälkäisen lapsen kitaan yhdessä hujauksessa. Juuri, kun vaaleahiuksinen oli kiittänyt itseään pitempää ja vanhempaa ja oli aikeissa lähteä, toinen oli ottanut hänen käsivarrestaan kiinni ja pyytänyt tulemaan luokseen yöksi. Puhe oli ollut yhdestä yöstä, mutta Leda ei ollut vain pystynyt heittämään Ryoa takaisin kadulle, joten oli antanut tämän jäädä luokseen asumaan. Veihän se Ledalta paljon rahaa elättää itsensä ja toinen, mutta hän oli valmis siihen, vaikka ei pääsisikään kovin nopeasti jatkamaan opintojaan, jos ollenkaan. Ryo oli nykyään jo paljon terveemmännäköinen kuin mitä silloin, kun Leda oli hänet löytänyt. Lihaa oli tullut lisää luiden ympärille ja siitä kaikesta Ryo sai vain kiittää ruskeahiuksista.

Ryo asteli eteiseen pysähtyen kuitenkin kuin seinään nähdessään toisen. Hymy kuoli pois pienemmän huulilta, eikä tämä osannut kuin tuijottaa toista. Ledan ruskeat hiukset olivat sekaisin, vaikka niitä oli selkeästi yritetty asetella hieman siihen kuntoon, miltä ne olivat näyttäneet toisen lähtiessä kotoa. Toisen kaula oli täynnä fritsuja kertoen turhankin kiihkeistä hetkistä ja huulilla kaareili hymy, jollaista Ryo ei ollut ennen nähnyt toisen kasvoilla. Hymy oli todella onnellinen ja tyytyväinen, vaikka toisen olemuksesta huomasikin selviä väsymyksen merkkejä. Leda myös tuoksui oudolta ja Ryo tiesi heti, että jotain oli tapahtunut, jotain mistä hän ei pitänyt alkuunsakaan.

Leda käänsi katseensa pienempäänsä saatuaan takin naulakkoon ja kengät niille tarkoitettuun telineeseen.
”Miten iltasi sujui? Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa?” Hän kysyi toiselta lempeästi. Ryon vain värähti ennen kuin nosti katseensa toisen silmiin hetkeksi. Leda näki toisen silmiin nousseet kyyneleet ja katseen, joka oli piilotettua tuskaa täynnä. Hän oli juuri aikeissa kysyä, mikä toiselle oli tullut, kun tämä säntäsi kylpyhuoneeseen lukiten oven perässään. Pidempi jäi katsomaan pienemmän perään ihmeissään ennen kuin aivot rekisteröivät, mitä oli tapahtunut ja askeleet seurasivat pienemmän omia kylpyhuoneen ovelle.

Ryo antoi kivusta ja surusta kertovien kyyneleiden valua poskilleen ja siitä kaulalle. Sydäntä vihloi ikävästi ja pienempi tajusi oikeasti kiintyneensä liikaakin toiseen luottaen, ettei toinen hylkäisi häntä niin kuin kaikki muut. Jälleen kerran hän joutui pettymään ja tuntemaan kivun, joka repi sydäntä palasiksi. Ryo alkoi penkoa peilikaappia etsien sieltä partaterää. Hän ei halunnut kuulla toisen ihmetteleviä kysymyksiä ja käskyjä avata ovi, ne sattuivat liikaa. Hän ei halunnut kuulla toisen ääntä ollenkaan, ei enää tämän kaiken jälkeen, mitä hän oli aiheuttanut vaaleahiuksiselle pienessä ohikiitävässä hetkessä. Ryo oli päättänyt. Nyt tämä kaikki loppuisi, hänen matkansa päättyisi tähän. Hän ei jäisi enää kärsimään siitä kaikesta, mitä kantoi sisällään ja mitä tuntui tulevan vain lisää.

Ruskeahiuksinen antoi äänensä voimistua huolen kasvaessa hiljalleen vain suuremmaksi.
”Ryo, avaa ovi heti!” hän komensi kuullessaan kolinaa, josta ei varmasti seuraisi mitään hyvää. Leda alkoi todella pelätä, että pienempi tekisi jotain tyhmää. Kylpyhuoneessa oli turhankin monta tapaa satuttaa tai jopa pahimmassa tapauksessa tappaa itsensä. Peilikaapista löytyi lääkkeitä, partateriä ja muitakin teräviä esineitä. Tietenkin aina voisi myös hukuttaa itsensä, mutta jotenkin toinen ei uskonut pienemmän ryhtyvän moiseen ja siinä hän toivoi olevansa oikeassa. Hän todella toivoi, että Ryo avaisi oven ja päästäisi hänet sisään, eikä tekisi mitään tyhmää. Leda ei halunnut menettää vaaleahiuksista, ei nyt.

Lopulta Leda huokaisi raskaasti ja suuntasi ripeästi etsimään jotain, millä saisi lukon avattua ulkoa päin. Ei mennyt muutamaa minuuttia pidempään, kunnes hän löysi suunnitelmaansa sopivan työkalun sännäten takaisin kylpyhuoneen ovelle. Leda alkoi avata lukkoa toivoen saavansa sen mahdollisimman nopeasti auki. Ei hän ennen ollut itse moista harrastanut, mutta oli pari kertaa nähnyt erään kaverinsa tekevän niin, jonkun pyörryttyä vessaan. Muistot saivat Ledan lähes hosumaan lukon kanssa, vaikkei se yhtään auttaisi sen avaamisessa, korkeintaan vaikeuttaisi koko hommaa.

Useamman minuutin tappelemisen jälkeen lukko aukesi rasahtaen saaden Ledan huokaisemaan helpotuksesta. Ruskeahiuksinen lähes riuhtaisi oven auki astuen nopeasti sisälle. Hän kuitenkin pysähtyi kesken askeleen päästyään sisälle. Näky oli enemmänkin kuin vain karmiva. Ryo makasi valkoisella lattialla veren vuotaessa ulos vasemmassa käsivarressa olevista syvistä viiltohaavoista muodostaen hiljalleen pienen lammikon toisen käsivarren alle. Kylpyhuoneen valkoinen lattia vain korosti veren punaista väriä piirtäen ruskeahiuksisen verkkokalvoille kuvia, jotka eivät varmasti koskaan katoaisi. Toinen oli pyörtynyt yllättävän nopeasti, mutta ei siitä kai voinut syyttää muuta kuin haavoja ja toisen edelleen hieman heikkoa kuntoa.

Leda säntäsi pienemmän luokse ja alkoi kaivaa puhelinta taskustaan. Pienen tappelun jälkeen hän saikin kyseisen esineen taskustaan ja näppäili hätänumeron painaen sitten vihreää. Jokainen sekuntikin, jonka Leda joutui odottamaan, tuntui olevan ihan liikaa pienemmälle. Kuitenkin vain muutamaa tuuttausta myöhemmin nuori nais ääni vastasi. Leda alkoi kertoa ripeästi, mitä oli tapahtunut, tarkkailen vain koko ajan pienempää toivoen tämän selviävän tästä kaikesta. Nainen kertoi hälyttäneensä ambulanssin ja pyysi toista tarkistamaan hengittikö pienempi. Leda kumartui lähemmäs toista kertoen tämän hengittävän, vaikka hengitys olikin enää todella pientä ilmavirtaa, joka saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. Ledan käskettiin painaa haavoja jollain ja ilmoittaa, jos tilanne muuttuisi huonommaksi, sitten hän sai luvan katkaista puhelun. Ruskeahiuksinen laski puhelimensa lattialle ja kävi nopeasti hakemassa kaapista puhtaan pyyhkeen. Hän polvistui takaisin Ryon viereen ja painoi pyyhkeellä haavoja toivoen sen tyrehdyttävän verenvuotoa edes hieman, ettei toinen vuotaisi kuiviin.

Kysymykset pyörivät Ledan päässä samoin kuin muistot, muistot hetkistä pienemmän kanssa. Erityisesti toisen hymy tuntui nousevan mieleen koko ajan saaden pelosta johtuvat kylmät väreet kulkemaan pitkin pidemmän ihoa. Toive siitä, että pienempi ei kuolisi ja että hän saisi vielä nähdä sen hymyn, esitettiin useammin kuin kerran hiljaisella äänellä kuiskaten. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovikello soi saaden pidemmän ponkaisemaan pystyyn. Hän ryntäsi avaamaan oven ensihoitajille ja viittasi näitä menemään kylpyhuoneeseen seuraten sitten itse muutaman askeleen jäljessä.

----------

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta saaden ruskeahiuksisen miehen kiroamaan sen alimpaan helvettiin. Leda ei ollut nukkunut ollenkaan ja aurinko tuntui vain ilkkuvan hänelle. Hän oli vain istunut Ryon sängyn vierellä toivoen tämän heräävän pian. Ryo näytti turhankin pieneltä ja haavoittuvaiselta maatessaan sängyllä valkoisen peiton alla. Leda vain tarkkaili, kuinka toisen rintakehä liikkui pienesti hengityksen tahtiin. Sängyn vieressä oleva laite piippasi aina toisen sydämen lyödessä, mutta muuten huone oli täysin hiljainen.

Aikaa kului Ledan vaihtaessa välillä asentoaan tuolissa. Katse ei kuitenkaan irronnut hetkeksikään pienemmästä kuin toinen pelkäisi tämän katoavan, jos hän edes sekunnin katsoisi muualle. Sitä Leda todellisuudessa pelkäsikin. Hän pelkäsi koko ajan, että piippaaminen muuttuisi pitkäksi ininäksi kertoen toisen nukkuneen pois. Lääkärit olivat kyllä sanoneet Ryon tilan olevan vakaa, mutta jostain syystä Leda ei vain pystynyt luottamaan siihen. Kaikki tuntui sillä hetkellä olevan turhankin helposti katoavaa. Ruskeahiuksinen oli jo jonkun aikaa yrittänyt paeta totuutta, sen takia hän oli treffeillekin lähtenyt aiheuttaen tietämättään toiselle pahaa oloa. Nyt hän ei kuitenkaan enää voinut välttää totuutta, joka iskeytyi päin kasvoja. Hän oli rakastunut Ryoon.

Pientä kahinaa alkoi kuulua sängyltä Ryon alkaessa liikkua viestittäen palaavansa tajuihinsa lopultakin. Meni pieni hetki ja sitten pienempi raotti silmiään nähden heti ensimmäisenä Ledan huolestuneet kasvot.
”Missä minä olen?” Ryo kysyi hiljaa hieman käheästi ja epäselvästi. Hän yritti katsoa ympärilleen, vaikka kirkas valo tuntuikin pahalta silmissä. Vaaleahiuksinen näki valkoiset seinät, yhden puisen kaapin ja valkoisen pöydän. Huoneessa haisi turhankin puhtaalta ja vierestä kuului piippaava ääni. Ryo tiesi, ettei pitänyt tästä paikasta.
”Sairaalassa”, Leda vastasi kysyen heti perään: ”Mitä oikein ajattelit? Miksi teit niin?”
”E-en tiedä…” Ryo mutisi tahtoen unohtaa eilisillan. Hän vilkaisi käsivarsiaan, joista toinen oli peitetty valkoisella siteellä. Toisessa ranteessa oli kiinni letku, joka johti telineessä roikkuvaan pussiin.

Leda katsoi hetken aikaa toista huolissaan ja siirsi tuoliaan sitten lähemmäksi sänkyä. Hän otti pikkuisen kädestä varovasti kiinni.
”Ei hätää. Kaikki on nyt hyvin ja sinut saadaan kyllä kuntoon”, ruskeahiuksinen sanoi hiljaa, mutta lempeästi saaden toisen kääntämään katseen itseensä.
”En halua… En jaksa enää tätä… Vastoin käymisiä tulee vain lisää ja lisää, eikä mitään hyvää tunnu ikinä tapahtuvan…” Ryo mutisi tarkoittaen kaikkea sanomaansa, vaikka jäikin miettimään. Hän mietti, halusiko oikeasti kuitenkaan hylätä toista. Sekö olisi hänen tapansa kiittää kaikesta? Ryo ei tiennyt. Hän oli toiminut hätiköidysti, eikä tiennyt enää, oliko se sittenkään ollut niin hyvä idea kuin hän oli ajatellut. Hän oli edelleen hengissä ja arvet jäisivät muistuttamaan ikuisesti edellisestä illasta.

Ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan kummissaan.
”Ryo, mitä sinä selität? Sinähän olet saanut uuden alun ja sinulla on jopa kunnon elämä”, Leda sanoi ihmeissään.
”Mutta millään ei ole merkitystä, jos joku vie sinut minulta!” Ryo parahti tuntien kyynelten nousevan silmiinsä, mutta ei kuitenkaan antanut niiden valua poskilleen.
”Ei kukaan ole viemässä minua sinulta. Mistä sinä moista olet saanut päähäsi?” Leda kysyi lempeästi, vaikka alkoikin jo arvailla, mistä on kyse. Hänen tunteensa eivät tainneet olla yksipuoliset, niin kuin hän oli kuvitellut.
”No kun kävit ulkona sen jonkun kanssa”, vaaleahiuksinen tuhahti kääntäen katseensa pois toisesta. Pieni hymy kaartui ruskeahiuksisen huulille toisen kertoman paljastaessa, että hän saattoi hyvinkin olla oikeassa epäilystensä kanssa.
”Ryo, oletko sinä mustasukkainen minusta?” Leda kysyi hymyillen. Nimeltä mainittu käänsi katseensa toiseen ja puraisi huultaan. Hän epäröi hetken aikaa, mutta nyökkäsi sitten todella pienesti. Ruskeahiuksinen puristi todella kevyesti pikkuisen kättä avaten sitten suunsa: ”Tiedätkö, tuo on aika ihana kuulla, koska veit sydämeni. Vaikka kävinkin ulkona, niin en voi kieltää, ettenkö olisi rakastunut tai vähintään rakastumassa sinuun.”

Pienempi katsoi toista hieman ihmeissään ennen kuin pirteä ja ennen kaikkea onnellinen hymy kaartui tämän huulille. Ryo nousi nopeasti istumaan ja kumartui rutistamaan toista kaulan ympäriltä tiukasti saaden toisen hymähtämään. Leda kuitenkin irrotti toisen kädet kaulansa ympäriltä ja nousi istumaan sängyn reunalle painaen toisen samalla takaisin makaamaan.
”Äläs rupea riehumaan. Sinun täytyy levätä, ettei tilasi heikkene”, ruskeahiuksinen sanoi lempeästi vieden kätensä silittelemään toisen hiuksia.
”Mut-” Ryo aloitti, mutta toinen painoi sormensa tämän huulille hiljentäen tämän.
”Ei mitään muttia, sinä lepäät nyt”, Leda sanoi lempeästi ja painoi suukon tosien otsalle. Ryo vaikeni täysin jääden vain katsomaan toista. Hän ihaili toisen komeutta ja pientä hymyä, joka sai toisen näyttämään todella lempeältä. Pieni hymy kaartui takaisin Ryon huulille toisen hymyn takia.
”Ethän hylkää minua?” kuiskaus karkasi vaaleahiuksisen huulilta, mutta katse ei hetkeksikään irronnut toisesta.
”En tietenkään, joten älä sinäkään minua”, Leda kuiskasi lempeästi.

Tällä kertaa rauhallinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen kuin samettiverho. Leda silitteli kevyesti Ryon hiuksia hymyn kaareillessa kummankin huulilla. He tiesivät, että tämä olisi jonkin suuren ja ihmeellisen alku. He saisivat uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa he aikoivat onnistua.

Kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin part 1

Title: Kaikesta pahasta seuraa aina jotain hyvääkin
Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance, fluff ja varmaan muitakin ilmenee tarinan edetessä. ^^
Pairing: Yuhma/Miu, Asuka/?
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: Luzmelt
Chapters: 1/?
Disclaimer: Omistan vain tarinan ja sen idean. ^^
Summary: Hopeanharmaahiuksinen ei voinut kuin toivoa saavansa selville pelastajansa ja tapaavansa tämän uudelleen.
A/N: Jostain tällainen idea ilmestyi päähäni. Tai no oikeastaan ensin keksin tuon toisen parituksen, josta tosin toinen osapuoli saa vielä pysyä salassa. xD Mutta kuitenkin… Aika paljon tätä on suunniteltu ja mietitty, mutta lopulta sitten päädyin kirjoittamaan ja omasta mielestäni alku vaikuttaa ihan hyvältä. ^^
Kommentit, risut sekä ruusut, ovat todella toivottuja. ^^

Hopeanharmaahiuksinen, hieman normaalia pidempi poika asteli koulun porteista sisään. Pojan katse tarkkaili ympäristöä ja puristi tiukasti laukkunsa hihnaa kuin peläten jonkun tulevan ja vievän laukun. Ei tosin ollut kovinkaan suuri ihme, että poika pelkäsi jonkun oikeasti käyvän kimppuunsa, koska niin oli käynyt turhankin monta kertaa. Raskas huokaus karkasi pojan huulilta tämän muistaessa liiankin hyvin, kuinka monesti oli saanut herätä aamulla jokin paikka murtuneena ja osittain ihan mustelmilla. Oli hän kyllä muutaman kerran sairaalastakin herännyt, mutta se oli jotain, mitä hän ei todellakaan olisi halunnut muistaa. Kipeät muistot saivat kylmät väreet pomppimaan koulupuvun alla pojan astellessa koulun ovista sisään suunnaten saman tien maantiedon luokkaa kohti ripein askelin yrittäen olla välittämättä saamistaan katseista, joista osa oli ihailevia, mutta taas osa halveksivia.

”Asuka!” kuului pirteä huudahdus luokan edestä. Pieni hymy nousi pojan huulille tämän astellessa parhaan ystävänsä, Miun, luokse.
”Hei”, hopeanharmaahiuksinen hymyili pienesti ystävälleen, jonka hymy ei olisi voinut olla yhtään leveämpi. Asuka saattoi vain arvata, mistä moinen ilme johtui. Varmaankin Miu oli taas viettänyt poikaystävänsä kanssa todella ihanan ja hellyyden täyteisen illan. Ja ehkä mahdollisesti myös aamun. Itse asiassa varmaan koko viikonlopun.
”Miten viikonloppusi sujui?” kaksikon pirteämpi osapuoli kysyi hymyillen.
”Ihan hyvin. Rauhaisaa kotona vietettyä aikaa taas”, toinen vastasi hymyillen pienesti. Todellisuudessa kotona vietetty aika oli ollut kaikkea muuta kuin rauhaisaa. Asuka oli jälleen kerran joutunut kuuntelemaan äitinsä ja siskonsa riitelyä, mutta siitä hän ei halunnut puhua. Asukan isä oli hylännyt perheensä jo pojan ollessa pieni ja siitä lähtien hän oli asunut äitinsä ja siskonsa kanssa, jotka eivät muuta tehneetkään kuin riitelivät. Äidin mielestä hänen siskonsa pukeutui aivan väärällä tavalla ja käyttäytyi muutenkin liian epäkunnioittavasti. Hän oli jopa jättänyt koulun kesken. Poika ei voinut kuin toivoa, että hänen siskonsa muuttaisi pian pois tai että hän saisi itse muuttaa pian pois. Ongelmaksi vain muodostui, ettei pojalla itsellään ollut tarpeeksi rahaa, eikä hän vielä saanut mistään iltatöitäkään nuoren ikänsä takia.

”Mitenkäs sinun?” Asuka kysyi ystävältään päättäen unohtaa mieltään kaihertavat asiat ja hymyili pienesti yrittäen peittää kaiken pahan olon ja ajatukset sisälleen.
”Ihanasti! Yuhma oli taas todella ihana ja romanttinen”, Miu selitti silmien säteillessä kertoen onnellisuudesta. Tietenkin Asuka oli onnellinen ystävänsä puolesta, mutta silti tuntui ikävältä kuunnella tämän juttuja poikaystävästään. Olisi hopeanharmaahiuksisellekin kelvannut poikaystävä, mutta jos ei, niin ei sitten. Miu oli juuri jatkamassa selittämistä, mutta heidän opettajansa käveli juuri luokan eteen avaten oven päästäen oppilaat sisälle ja säästäen näin Asukan korvat tulevalta kertomukselta. 

---------------------

Koulupäivä sujui yllättävän rauhallisesti ja Asuka uskalsi olla vilkuilematta koko ajan ympärilleen, ettei herättäisi liikaa epäilyksiä. Kyllä Miu tiesi, että Asukaa kiusattiin, mutta silti kyseinen poika ei halunnut vaikuttaa liian vainoharhaiselta tai hermoheikolta.Koulupäivän päätyttyä pojat suuntasivat kumpikin omiin koteihinsa. Alku matkan he kulkivat yhdessä, kunnes Miu kääntyi yhdestä risteyksestä oikealle, Asukan taas jatkaessa matkaansa eteenpäin. Epäilykset alkoivat taas ottaa valtaa pojan mielestä ja tämä vilkuili ympärilleen kuin peläten jonkun hyökkäävän kimppuunsa jostain. Asuka ei olisi voinut olla yhtään vähempää oikeassa. Vain muutama sata metriä ennen kääntymistä kotiin vievälle tielle, Asuka kuuli liiankin tuttuja ääniä jostain lähettyviltä. Poika vilkuili ympärilleen ja huomasi häntä uhkaavasti lähestyvän poika porukan. Pelko löi jalat hetkeksi lukkoon Asukan jäädessä vain tuijottamaan poika porukkaa, joka oli varmasti huomannut hänet ja lähtenyt perään. Lopulta pojan jalat saivat toiminta kykynsä takaisin ja tämä pinkaisi juoksuun toivoen ehtivänsä kotiin ennen kuin joku saisi hänet kiinni.

”Saimmepas sinut kiinni”, poika porukan johtaja sanoi saatuaan kaadettua hopeanharmaahiuksisen maahan vain vähän tämän pako yrityksen jälkeen. Porukan pojat olivat aina olleet paljon nopeampia juoksemaan kuin, mitä Asuka, vaikkei tämäkään kovin hidas ollut tai edes huonossa kunnossa.
”Sinun on yhtään turha yrittää enää karkuun, koska et tule pääsemään”, poika virnisti saaden kylmät väreet liikkumaan toisen koulupuvun alla. Asuka tiesi, mitä oli tulossa, eikä hän tulisi pitämään siitä ollenkaan. Hän saattoi vain toivoa, että joku auttaisi, eikä hän menettäisi henkeään.

Ensimmäiset potkut ja lyönnit tuntuivat todella ikäviltä, tosin ei se kipu yhtään hellittänyt potku ja lyönti voiman vain lisääntyessä. Asuka käpertyi sikiöasentoon ja yritti kaikin mahdollisin tavoin suojata itseään, vaikka se olikin täysi mahdottomuus. Kipu oli sietämätön ja jossain välissä mieli alkoi sumentua kuin yrittäen suojella poikaa kivulta. Potkuja ja lyöntejä tuli joka suunnasta, eikä Asuka ollut enää kovin varma siitä, mikä oli potku ja mikä taas lyönti ja mihin sattui eniten. Tajunnan sumentuessa hetki hetkeltä vain enemmän, poika tunsi jotain kylmää ja turhankin terävää, ihollaan. Ei hän voinut laittaa vastaan, mutta tuskan parkaisu karkasi huulilta veitsen leikatessa syvän haavan reiteen.Vain hieman ennen mielen todellista pimenemistä hopeanharmaahiuksinen kuuli lähestyviä askeleita, jotka taas aiheuttivat ilmeisesti poika porukan paikalta katoamisen. Asuka yritti avata silmänsä nähdäkseen pelastajansa, mutta voimat eivät riittäneet, vaan poika vajosi täydelliseen pimeyteen tuntematta enää kipua tai mitään muutakaan.

First words

Perustin nyt sitten uuden blogin, mutta tänne en tule kertomaan omasta elämästäni mitään. Blogi on täysin omistettu tarinoilleni, joita syystä tai toisesta haluan julkaista. En keksinyt parempaa tapaa, joten alan kirjoitella niitä sitten tänne. Kommentteja saa heittää, jos tahtoo, mutta tarinoita voi toki ihan omaksi ilokseenkin lueskella ilman kommentointia. ^^

No, sen pidemmittä puheitta... Toivottavasti pidätte! ^^