Uusi mahdollisuus 1/1

Title: Uusi mahdollisuus
Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance
Pairing: Leda/Ryo
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: DELUHI, the Vambie.
Chapters: 1/1
Disclaimer: Omistan vain tarinan. ^^
Summary: Luja pistos tuntui sydämessä. Voisiko mikään enää olla hyvin?
A/N: Tällainen ficci syntyi osittain yhden ropen pohjalta. Ei tässä varmaan hirveästi ole sanottavaa tästä, mutta... Toivottavasti pidätte! ^^

Ryo istui sohvalla seilaten TV kanavia läpi. Leda oli sanonut, että hänellä menisi myöhään ja että Ryon olisi parempi mennä nukkumaan ajoissa. Silti Ryo vain makasi siinä sohvalla, kuten ennen toisen lähtöäkin. Hän ei vain pystynyt menemään nukkumaan ennen kuin toinen olisi takaisin kotona. Kaduilla vietettyjen vuosien takia Ryo pelkäsi, että toiselle sattuisi jotain, vaikka tiesikin tämän osaavan puolustaa itseään paremmin kuin hän osasi puolustaa itseään.

Ryo oli vasta lähemmäs 15-vuotias vaaleahiuksinen poika, mutta silti hän tunsi kadut paremmin kuin moni olisi uskonut. Hän oli entinen katulapsi, joka oli saanut kokea turhankin paljon pahaa lyhyen elämänsä aikana. Vanhemmat olivat hylänneet hänet kadulle, hänet oli monesti pahoinpidelty ja raiskattukin kerran… Ryo sulki silmänsä yrittäen saada ajatuksensa muualle. Kaikki nuo asiat olivat jotain, mitä Ryo ei halunnut muistaa ja mieluiten hän pyyhkisi ne kokonaan mielestään, jos se jotenkin vain olisi mahdollista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ovelta alkoi kuulua lukon avaamisen ääniä saaden hymyn kaartumaan takaisin pikkuisen huulille. Hän nousi ylös suunnaten askeleensa eteiseen nähdäkseen Ledan. Leda sai Ryon aina hymyilemään ja tuntemaan olonsa kaivatuksia. Leda oli pelastanut pienemmän kadulta ja tämä tiesikin olevansa henkensä velkaa toiselle. Hän ei olisi nimittäin pärjännyt kadulla enää kovin kauaa, koska ruokaa ei meinannut saada mistään ja yöpaikan saaminen oli vielä sitäkin vaikeampaa. Leda oli antanut Ryolle omenan ja vajaan keksipaketin, jotka olivat silloin kadonneet silminnähden nälkäisen lapsen kitaan yhdessä hujauksessa. Juuri, kun vaaleahiuksinen oli kiittänyt itseään pitempää ja vanhempaa ja oli aikeissa lähteä, toinen oli ottanut hänen käsivarrestaan kiinni ja pyytänyt tulemaan luokseen yöksi. Puhe oli ollut yhdestä yöstä, mutta Leda ei ollut vain pystynyt heittämään Ryoa takaisin kadulle, joten oli antanut tämän jäädä luokseen asumaan. Veihän se Ledalta paljon rahaa elättää itsensä ja toinen, mutta hän oli valmis siihen, vaikka ei pääsisikään kovin nopeasti jatkamaan opintojaan, jos ollenkaan. Ryo oli nykyään jo paljon terveemmännäköinen kuin mitä silloin, kun Leda oli hänet löytänyt. Lihaa oli tullut lisää luiden ympärille ja siitä kaikesta Ryo sai vain kiittää ruskeahiuksista.

Ryo asteli eteiseen pysähtyen kuitenkin kuin seinään nähdessään toisen. Hymy kuoli pois pienemmän huulilta, eikä tämä osannut kuin tuijottaa toista. Ledan ruskeat hiukset olivat sekaisin, vaikka niitä oli selkeästi yritetty asetella hieman siihen kuntoon, miltä ne olivat näyttäneet toisen lähtiessä kotoa. Toisen kaula oli täynnä fritsuja kertoen turhankin kiihkeistä hetkistä ja huulilla kaareili hymy, jollaista Ryo ei ollut ennen nähnyt toisen kasvoilla. Hymy oli todella onnellinen ja tyytyväinen, vaikka toisen olemuksesta huomasikin selviä väsymyksen merkkejä. Leda myös tuoksui oudolta ja Ryo tiesi heti, että jotain oli tapahtunut, jotain mistä hän ei pitänyt alkuunsakaan.

Leda käänsi katseensa pienempäänsä saatuaan takin naulakkoon ja kengät niille tarkoitettuun telineeseen.
”Miten iltasi sujui? Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa?” Hän kysyi toiselta lempeästi. Ryon vain värähti ennen kuin nosti katseensa toisen silmiin hetkeksi. Leda näki toisen silmiin nousseet kyyneleet ja katseen, joka oli piilotettua tuskaa täynnä. Hän oli juuri aikeissa kysyä, mikä toiselle oli tullut, kun tämä säntäsi kylpyhuoneeseen lukiten oven perässään. Pidempi jäi katsomaan pienemmän perään ihmeissään ennen kuin aivot rekisteröivät, mitä oli tapahtunut ja askeleet seurasivat pienemmän omia kylpyhuoneen ovelle.

Ryo antoi kivusta ja surusta kertovien kyyneleiden valua poskilleen ja siitä kaulalle. Sydäntä vihloi ikävästi ja pienempi tajusi oikeasti kiintyneensä liikaakin toiseen luottaen, ettei toinen hylkäisi häntä niin kuin kaikki muut. Jälleen kerran hän joutui pettymään ja tuntemaan kivun, joka repi sydäntä palasiksi. Ryo alkoi penkoa peilikaappia etsien sieltä partaterää. Hän ei halunnut kuulla toisen ihmetteleviä kysymyksiä ja käskyjä avata ovi, ne sattuivat liikaa. Hän ei halunnut kuulla toisen ääntä ollenkaan, ei enää tämän kaiken jälkeen, mitä hän oli aiheuttanut vaaleahiuksiselle pienessä ohikiitävässä hetkessä. Ryo oli päättänyt. Nyt tämä kaikki loppuisi, hänen matkansa päättyisi tähän. Hän ei jäisi enää kärsimään siitä kaikesta, mitä kantoi sisällään ja mitä tuntui tulevan vain lisää.

Ruskeahiuksinen antoi äänensä voimistua huolen kasvaessa hiljalleen vain suuremmaksi.
”Ryo, avaa ovi heti!” hän komensi kuullessaan kolinaa, josta ei varmasti seuraisi mitään hyvää. Leda alkoi todella pelätä, että pienempi tekisi jotain tyhmää. Kylpyhuoneessa oli turhankin monta tapaa satuttaa tai jopa pahimmassa tapauksessa tappaa itsensä. Peilikaapista löytyi lääkkeitä, partateriä ja muitakin teräviä esineitä. Tietenkin aina voisi myös hukuttaa itsensä, mutta jotenkin toinen ei uskonut pienemmän ryhtyvän moiseen ja siinä hän toivoi olevansa oikeassa. Hän todella toivoi, että Ryo avaisi oven ja päästäisi hänet sisään, eikä tekisi mitään tyhmää. Leda ei halunnut menettää vaaleahiuksista, ei nyt.

Lopulta Leda huokaisi raskaasti ja suuntasi ripeästi etsimään jotain, millä saisi lukon avattua ulkoa päin. Ei mennyt muutamaa minuuttia pidempään, kunnes hän löysi suunnitelmaansa sopivan työkalun sännäten takaisin kylpyhuoneen ovelle. Leda alkoi avata lukkoa toivoen saavansa sen mahdollisimman nopeasti auki. Ei hän ennen ollut itse moista harrastanut, mutta oli pari kertaa nähnyt erään kaverinsa tekevän niin, jonkun pyörryttyä vessaan. Muistot saivat Ledan lähes hosumaan lukon kanssa, vaikkei se yhtään auttaisi sen avaamisessa, korkeintaan vaikeuttaisi koko hommaa.

Useamman minuutin tappelemisen jälkeen lukko aukesi rasahtaen saaden Ledan huokaisemaan helpotuksesta. Ruskeahiuksinen lähes riuhtaisi oven auki astuen nopeasti sisälle. Hän kuitenkin pysähtyi kesken askeleen päästyään sisälle. Näky oli enemmänkin kuin vain karmiva. Ryo makasi valkoisella lattialla veren vuotaessa ulos vasemmassa käsivarressa olevista syvistä viiltohaavoista muodostaen hiljalleen pienen lammikon toisen käsivarren alle. Kylpyhuoneen valkoinen lattia vain korosti veren punaista väriä piirtäen ruskeahiuksisen verkkokalvoille kuvia, jotka eivät varmasti koskaan katoaisi. Toinen oli pyörtynyt yllättävän nopeasti, mutta ei siitä kai voinut syyttää muuta kuin haavoja ja toisen edelleen hieman heikkoa kuntoa.

Leda säntäsi pienemmän luokse ja alkoi kaivaa puhelinta taskustaan. Pienen tappelun jälkeen hän saikin kyseisen esineen taskustaan ja näppäili hätänumeron painaen sitten vihreää. Jokainen sekuntikin, jonka Leda joutui odottamaan, tuntui olevan ihan liikaa pienemmälle. Kuitenkin vain muutamaa tuuttausta myöhemmin nuori nais ääni vastasi. Leda alkoi kertoa ripeästi, mitä oli tapahtunut, tarkkailen vain koko ajan pienempää toivoen tämän selviävän tästä kaikesta. Nainen kertoi hälyttäneensä ambulanssin ja pyysi toista tarkistamaan hengittikö pienempi. Leda kumartui lähemmäs toista kertoen tämän hengittävän, vaikka hengitys olikin enää todella pientä ilmavirtaa, joka saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. Ledan käskettiin painaa haavoja jollain ja ilmoittaa, jos tilanne muuttuisi huonommaksi, sitten hän sai luvan katkaista puhelun. Ruskeahiuksinen laski puhelimensa lattialle ja kävi nopeasti hakemassa kaapista puhtaan pyyhkeen. Hän polvistui takaisin Ryon viereen ja painoi pyyhkeellä haavoja toivoen sen tyrehdyttävän verenvuotoa edes hieman, ettei toinen vuotaisi kuiviin.

Kysymykset pyörivät Ledan päässä samoin kuin muistot, muistot hetkistä pienemmän kanssa. Erityisesti toisen hymy tuntui nousevan mieleen koko ajan saaden pelosta johtuvat kylmät väreet kulkemaan pitkin pidemmän ihoa. Toive siitä, että pienempi ei kuolisi ja että hän saisi vielä nähdä sen hymyn, esitettiin useammin kuin kerran hiljaisella äänellä kuiskaten. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovikello soi saaden pidemmän ponkaisemaan pystyyn. Hän ryntäsi avaamaan oven ensihoitajille ja viittasi näitä menemään kylpyhuoneeseen seuraten sitten itse muutaman askeleen jäljessä.

----------

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta saaden ruskeahiuksisen miehen kiroamaan sen alimpaan helvettiin. Leda ei ollut nukkunut ollenkaan ja aurinko tuntui vain ilkkuvan hänelle. Hän oli vain istunut Ryon sängyn vierellä toivoen tämän heräävän pian. Ryo näytti turhankin pieneltä ja haavoittuvaiselta maatessaan sängyllä valkoisen peiton alla. Leda vain tarkkaili, kuinka toisen rintakehä liikkui pienesti hengityksen tahtiin. Sängyn vieressä oleva laite piippasi aina toisen sydämen lyödessä, mutta muuten huone oli täysin hiljainen.

Aikaa kului Ledan vaihtaessa välillä asentoaan tuolissa. Katse ei kuitenkaan irronnut hetkeksikään pienemmästä kuin toinen pelkäisi tämän katoavan, jos hän edes sekunnin katsoisi muualle. Sitä Leda todellisuudessa pelkäsikin. Hän pelkäsi koko ajan, että piippaaminen muuttuisi pitkäksi ininäksi kertoen toisen nukkuneen pois. Lääkärit olivat kyllä sanoneet Ryon tilan olevan vakaa, mutta jostain syystä Leda ei vain pystynyt luottamaan siihen. Kaikki tuntui sillä hetkellä olevan turhankin helposti katoavaa. Ruskeahiuksinen oli jo jonkun aikaa yrittänyt paeta totuutta, sen takia hän oli treffeillekin lähtenyt aiheuttaen tietämättään toiselle pahaa oloa. Nyt hän ei kuitenkaan enää voinut välttää totuutta, joka iskeytyi päin kasvoja. Hän oli rakastunut Ryoon.

Pientä kahinaa alkoi kuulua sängyltä Ryon alkaessa liikkua viestittäen palaavansa tajuihinsa lopultakin. Meni pieni hetki ja sitten pienempi raotti silmiään nähden heti ensimmäisenä Ledan huolestuneet kasvot.
”Missä minä olen?” Ryo kysyi hiljaa hieman käheästi ja epäselvästi. Hän yritti katsoa ympärilleen, vaikka kirkas valo tuntuikin pahalta silmissä. Vaaleahiuksinen näki valkoiset seinät, yhden puisen kaapin ja valkoisen pöydän. Huoneessa haisi turhankin puhtaalta ja vierestä kuului piippaava ääni. Ryo tiesi, ettei pitänyt tästä paikasta.
”Sairaalassa”, Leda vastasi kysyen heti perään: ”Mitä oikein ajattelit? Miksi teit niin?”
”E-en tiedä…” Ryo mutisi tahtoen unohtaa eilisillan. Hän vilkaisi käsivarsiaan, joista toinen oli peitetty valkoisella siteellä. Toisessa ranteessa oli kiinni letku, joka johti telineessä roikkuvaan pussiin.

Leda katsoi hetken aikaa toista huolissaan ja siirsi tuoliaan sitten lähemmäksi sänkyä. Hän otti pikkuisen kädestä varovasti kiinni.
”Ei hätää. Kaikki on nyt hyvin ja sinut saadaan kyllä kuntoon”, ruskeahiuksinen sanoi hiljaa, mutta lempeästi saaden toisen kääntämään katseen itseensä.
”En halua… En jaksa enää tätä… Vastoin käymisiä tulee vain lisää ja lisää, eikä mitään hyvää tunnu ikinä tapahtuvan…” Ryo mutisi tarkoittaen kaikkea sanomaansa, vaikka jäikin miettimään. Hän mietti, halusiko oikeasti kuitenkaan hylätä toista. Sekö olisi hänen tapansa kiittää kaikesta? Ryo ei tiennyt. Hän oli toiminut hätiköidysti, eikä tiennyt enää, oliko se sittenkään ollut niin hyvä idea kuin hän oli ajatellut. Hän oli edelleen hengissä ja arvet jäisivät muistuttamaan ikuisesti edellisestä illasta.

Ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan kummissaan.
”Ryo, mitä sinä selität? Sinähän olet saanut uuden alun ja sinulla on jopa kunnon elämä”, Leda sanoi ihmeissään.
”Mutta millään ei ole merkitystä, jos joku vie sinut minulta!” Ryo parahti tuntien kyynelten nousevan silmiinsä, mutta ei kuitenkaan antanut niiden valua poskilleen.
”Ei kukaan ole viemässä minua sinulta. Mistä sinä moista olet saanut päähäsi?” Leda kysyi lempeästi, vaikka alkoikin jo arvailla, mistä on kyse. Hänen tunteensa eivät tainneet olla yksipuoliset, niin kuin hän oli kuvitellut.
”No kun kävit ulkona sen jonkun kanssa”, vaaleahiuksinen tuhahti kääntäen katseensa pois toisesta. Pieni hymy kaartui ruskeahiuksisen huulille toisen kertoman paljastaessa, että hän saattoi hyvinkin olla oikeassa epäilystensä kanssa.
”Ryo, oletko sinä mustasukkainen minusta?” Leda kysyi hymyillen. Nimeltä mainittu käänsi katseensa toiseen ja puraisi huultaan. Hän epäröi hetken aikaa, mutta nyökkäsi sitten todella pienesti. Ruskeahiuksinen puristi todella kevyesti pikkuisen kättä avaten sitten suunsa: ”Tiedätkö, tuo on aika ihana kuulla, koska veit sydämeni. Vaikka kävinkin ulkona, niin en voi kieltää, ettenkö olisi rakastunut tai vähintään rakastumassa sinuun.”

Pienempi katsoi toista hieman ihmeissään ennen kuin pirteä ja ennen kaikkea onnellinen hymy kaartui tämän huulille. Ryo nousi nopeasti istumaan ja kumartui rutistamaan toista kaulan ympäriltä tiukasti saaden toisen hymähtämään. Leda kuitenkin irrotti toisen kädet kaulansa ympäriltä ja nousi istumaan sängyn reunalle painaen toisen samalla takaisin makaamaan.
”Äläs rupea riehumaan. Sinun täytyy levätä, ettei tilasi heikkene”, ruskeahiuksinen sanoi lempeästi vieden kätensä silittelemään toisen hiuksia.
”Mut-” Ryo aloitti, mutta toinen painoi sormensa tämän huulille hiljentäen tämän.
”Ei mitään muttia, sinä lepäät nyt”, Leda sanoi lempeästi ja painoi suukon tosien otsalle. Ryo vaikeni täysin jääden vain katsomaan toista. Hän ihaili toisen komeutta ja pientä hymyä, joka sai toisen näyttämään todella lempeältä. Pieni hymy kaartui takaisin Ryon huulille toisen hymyn takia.
”Ethän hylkää minua?” kuiskaus karkasi vaaleahiuksisen huulilta, mutta katse ei hetkeksikään irronnut toisesta.
”En tietenkään, joten älä sinäkään minua”, Leda kuiskasi lempeästi.

Tällä kertaa rauhallinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen kuin samettiverho. Leda silitteli kevyesti Ryon hiuksia hymyn kaareillessa kummankin huulilla. He tiesivät, että tämä olisi jonkin suuren ja ihmeellisen alku. He saisivat uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa he aikoivat onnistua.