Lost Paradise (prologue)

Title: Lost Paradise
Author: Ruder
Rating: PG-13 (for now)
Genre: AU, drama, romance, angst
Pairing: WooSoo (Woo Hyun/Myung Soo[L])
Beta: Marsa
Fandom: Infinite
Chapters: prologue + 1/?
Disclaimer: I own only the story and I make no money with this or anything. ^^
Summary: Woo Hyun couldn't understand the meaning of the message. Other one was coming to Seoul and wanted to meet him? What the heck was going on in this world?
A/N: So, here we go again! I have become surprisingly active now. xD I haven't wrote in few months in Finnish and now during few weeks I have wrote 2 English stories. Yay! I'm so happy! ^^ Even though I feel that my English isn't good enough but maybe you can understand still what I wanna tell you in my story. ^^ And at least this is a good way to practise more English! ^^ But yeah... Leave a comment or send me a message, if you know me personally. I appreciate all kinds of comments! ^^ But now... Enjoy of the story~

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Woo Hyun was sitting in the corner of his bedroom. He had moved away from home few years ago even though he was still studying. He just needed own space and privacy, which he couldn’t always get at home. There was also another reason… He was hundred percent sure that his parents wouldn’t have accepted if he had brought a boy home. Boy who was more than a friend. Boy who he had loved very much back then and he still did. 

Brown haired took a big gulp from his bottle. Nights felt way too tough and hard to go through. The darkness intertwined around him, making him feel like he was suffocating. Was this all just a revenge of his mistake? Did he really deserve this all? Yes! He knew that he deserved this and even much more pain. He didn’t deserve to be alive anymore. He had hurt his beloved one very badly. Everything had happened almost a year ago but still he couldn’t just forget and continue his life. He loved the other one way too much just to forget him. 

Woo Hyun closed his eyes just to see his boyfriend’s smiling lips in front of him and to hear his laughter in his ears. Things which he loved in the other one, who had been way too perfect to exists in this world. How he had been so stupid that he had drunk too much? How had he let himself to fall into the temptation and cheated his beloved one? He could just guess how painful it must had been to the other one to hear all that. They both had loved each other and he had broken his beloved one’s heart. Woo Hyun still remembered the tears in his beloved one’s eyes before he turned around and walked away. It was all what Woo Hyun had seen when they had met for the last time. He had lost the other one just because of his own stupidity! 

The young man felt tears falling on his cheeks again making him continue drinking. Even though he knew it just made him feel worse. He had apologized thousand times even though he knew that it didn’t help at all. He could never get his boyfriend back. He could never sit on the other one’s lap or wake up from the other one’s embrace, seeing his smile and twinkling eyes. Those mornings had felt like a dream which was way too good to be true. The other one had been the most popular boy in school but no-one knew that he had been dating a boy. Maybe now the other one was popular in some other school. The younger one had moved away just a while after all that had happened. He clearly wanted to get rid off of the brown haired. 

Woo Hyun rose up from the floor taking few missteps. He leaned on the wall a bit so he wouldn’t fall down. He felt way too dizzy because of drinking too much alcohol and crying didn’t make him feel any better. Brown haired headed to bathroom. He didn’t see any reason to live anymore in this sadness from where he couldn’t rise up. Nearly a year he had tried to become happy again, without any results. He was on the bottom and would stay there until the end of his life, dying slowly from inside. He laughed. There wasn’t anything to kill in him anymore. Heart had died when his beloved one left him. Only an empty shell was left and it would be almost impossible to make it alive again. So, why shouldn’t he kill himself and end his suffering?

Just a moment before Woo Hyun reached the bathroom’s door, his phone rang for a new message. He growled because of frustration. Who missed him at a moment like this? He could bet that it was no-one special. But still something made him go and get his phone. He opened the message trying to read what it said. 
“Hi! I’m coming to Seoul for a vacation next week and I would like to meet you, if you’re still in this world. I really hope you are. My friend told me that you’re in a very bad shape but I have something what I need to tell you before you do anything bad for yourself. 

With love, Kim Myung Soo”  

Woo Hyun just stared at the message without understanding anything of it. Okay, he understood what it said but he just couldn’t internalize it. Maybe it was because of alcohol, which had numbed him. He kept reading the message over and over again and tried to understand the true meaning of it. The other one was coming to Seoul for a vacation and wanted to meet him. Why? He just couldn’t understand it after the words which the other one had said to him a year ago. He had said that he hated the brown haired one and that he would never forgive him. So, why did the other one want to meet and talk with him? But he was even more confused because of the last words. "With love". That’s what the younger one had sometimes written in the end of messages when they still were a couple. What the heck was going on?  

Brown haired one let a sigh out of him and put his phone on the table. Then he dragged himself beside of his bed and just fell on it. Maybe he should just sleep and try to think about everything on the morning. Maybe then he could understand everything even a bit more clearly than now.  

Before Woo Hyun even noticed it, his eyelids close and the quiet apartment was filled with snoring. The other one had fallen into a deep sleep from what he would wake up with a regret of drinking too much. But still he would just continue drinking. Or would he?

Kiss in the Dark (prologue)

Title: Kiss in the Dark
Author: Ruder
Rating: PG-13 (for now)
Genre: AU, drama, romance, femme
Pairing: You'll get to know it later.
Beta: Marsa
Fandom: exist†trace
Chapters: prologue + 1/?
Disclaimer: I own only the story and I make no money with this or anything. ^^
Summary: This isn’t the end. It’s the beginning.
A/N: Okay! This is my first English story. Or okay... Not the first one that I'm writing but the first one which I'm going to release. I ask for your understanding because my English isn't perfect. That's also why my friend is checking my stories this time and will correct even some mistakes. But! Also take a note that also her English isn't so perfect (better than mine though, haha!). Still I really hope you like of this one! It's my first J-Rock fanfic after few years. (Those others, which you can find from my blog are mostly writen much earlier than the release date in here.) And last but not least... Please, leave a comment or something so I'll know that at least someone is reading this story. Thank you and enjoy of the story~ ^^

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

In school, there is this girl who has long black hair like most of the girls. She wears a school uniform because she has to. But everyone knows that, if she could choose, she would wear boys' school uniform. Always when you see her during the free time, you wouldn’t be sure is she a boy or a girl, if you didn't know it. Skirt is changed into black pants, white shirt to black and the school uniform jacket into a long black leather or textile jacket. You never see her using any other colours except black. Maybe some little red or white details on the jacket or shirts but the main colour is always black. With black clothes, she always does a dark make up and her lips are full of piercings.

You can always see her walking alone in school but outside of school she has a friend whose style is also boyish and almost always black. The only difference of these two is that her friend has silver grey hair and only one piercing on left eyebrow. They seem to talk a lot and they know everything of each other. The silver grey haired is the only one who knows all the dark secrets of her friend. That she is bullied in school because of her style. Others just see the tough shell, which never breaks down. The black haired is the tough one and no-one wants to go near her. Everyone knows that she wouldn’t be afraid to beat someone up, if they made her mad. But she doesn’t want any friends. School is only a place where she goes because she has to. Goes there to pretend that she’s happy and everything is alright even though it’s all just a lie.

Inside the tough shell, is a little girl who has been hurt way too many times. She’s afraid to trust to anyone and that’s why she has only one friend who means the whole world to her, even her parents aren’t that important to her. It sounds rough but the truth is that her parents divorced a few years ago, and she couldn’t stand all the fighting, so she moved away. She lives alone in a little apartment in Ikebukuro. Her best friend is the only one who has seen the place but there is a good reason for that. Her apartment isn’t anything like the owner. Her apartment’s walls are painted white with two band posters on one wall and few pictures of her and her friend on the other wall. Also the furnitures are just plain brown. Except the sofa, which is black and it makes a nice little detail to her apartment. The place is very tiny and that's why it's usually very clean because it would be hard moving around there. Also the bass and amplifier take much room. She loves to play bass. It’s her way of letting bad feelings out.

Maybe that is enough about her for a while. Now I’m going to tell you a story, which changed her life and filled the empty shell with life.

This isn’t the end. It’s the beginning.

Honeymoon (prologi)

Title: Honeymoon
Author: Ruder
Rating: NC-17
Genre: AU, drama, romance, slash,
Pairing: SooVin (Soo Hyun/Kevin)
Beta: Luotan omiin taitoihini
Fandom: U-KISS
Chapters: 2 (prologi + 1 ainakin aluksi)
Disclaimer: Omistan vain tarinan ja sen idean
Summary: Kevin tunsi rakkaansa huulet omillaan. Jokainen suudelma tuntui vielä nykyisinkin kuin se olisi ensimmäinen, mutta jotenkin oman mausteensa mukaan toi hänen selkänsä takana näkyvä Pariisin valojen loiste. Kunhan hän saisi pitää toisen ikuisesti itsellään, hänellä ei olisi mitään hätää.
A/N: No niin! Pitkästä aikaa sitten päätin kirjoittaa. Tämä on tosiaankin myöhemmin kirjoitettavan ficin prologi ja tämä on todella nopeasti kirjoitettu, joten tarina saattaa tökkiä. Korjailen tätä ehkä hieman myöhemmin tänään, jos tarve sitä vaatii ja aikataulut sallivat. Niin ja älkää ihmetelkö puhetta lapsista ja muusta! Ficci pohjaa hieman minun ja parhaan ystäväni ropeen.

Kevin ja Soo Hyun olivat rekisteröineet suhteensa edeltävällä viikolla ja pitäneet sitä seuranneena viikonloppuna juhlat, jotka olivat olleet hieman kuin häät heille. Heidän lapsensa Hara ja Byung Hun olivat toimineet morsiustyttönä ja morsiuspoikana tehden vanhempansa todella ylpeiksi. Kumpikin oli käyttäytynyt todella hyvin ja hoitanut hyvin annetun tehtävän, vaikka Kevinin veli BEAT olikin ollut lapsia opastamassa. Hara varmaan olisi selvinnyt ilman opastustakin, koska oli jo neljän vanha, mutta Byung Hun oli vasta kaksi-vuotias ja tarvitsi siksi jonkun aikuisen vahtimaan itseään ja tekemisiään.

Rakastavaiset olivat jo aikoja sitten päättäneet, että kunhan häät olisivat ohi, niin häämatkalle suunnattaisiin Pariisiin, jossa kumpikaan ei ollut aikaisemmin vielä käynyt. Toki ongelmaksi oli meinannut muodostua pienet lapset, joita kaksikko ei olisi halunnut ottaa mukaan, vaikka näitä kovasti rakastikin. Kaikkien onneksi Kevinin äiti oli luvannut ottaa lapset hoitoonsa toisten matkan ajaksi ja se sopikin paremmin kuin hyvin. Tämä pystyisi hyvin vahtimaan lapsia illat ja hoitamaan omia asioitaan päivällä, kun kummatkin olivat tarhassa.

Kevin vilkaisi rakastaan hymyillen heidän istuessa lentokentällä odottaen koneen lähtöä. Soo Hyunin edessä pöydällä höyrysi kupillinen kahvia ja Kevinin edessä kuppi teetä. He olivat tehneet jonkin verran suunnitelmia ja miettineet, missä kaikkialla haluaisivat käydä Pariisin reissunsa aikana, mutta olivat myös jättäneet sen verran aikaa, ettei tulisi kiire vaan he ehtisivät myös levätä. Tämä kuitenkin olisi varmasti yksi niitä harvoja lomia, jonka he saisivat viettää ilman rakkaita lapsiaan.

Nuorukaiset nauttivat juomansa rauhassa loppuun keskustellen täysin arkisista asioista ja hieman myös edessä olevasta matkasta. Lento Soulista Pariisiin olisi kuitenkin pitkä, mutta tuskin kumpikaan heistä pahemmin saisi nukuttua. Onneksi edellisen yön he olivat saaneet nukkua muuten rauhassa, paitsi Byung Hun oli nähnyt painajaista ja ängennyt heidän väliinsä nukkumaan keskellä yötä, mutta se oli tavallista. Poika tuntui oikeastaan nukkuvan ainakin neljäs osan kaikista öistä heidän välissään. Hara harvemmin enää tuli heidän väliinsä nukkumaan, mutta kyllä sitäkin välillä tapahtui ja välillä taas he heräsivät kummankin pikkuisen nukkuessa heidän välissään.

Kuin yhteisestä sopimuksesta nuori pari nousi ylös vieden pahvimukit roskiin ennen kuin suuntasivat yhdessä portille päin. He kuitenkin pääsisivät koneeseen kohta, joten olisi hyvä olla ajoissa portilla, koska Soulin lentokenttä oli kuitenkin suhteellisen iso. Viimeiset suudelmat vaihdettiin hieman sivummassa ennen portille saapumista, koska he tiesivät, että lentokoneessa olisi lähes pakko pitää matalaa profiilia, ettei herättäisi liikaa epäilyksiä. Kevinillä kuitenkin oli jonkin verran mainetta XING nimisen poikabändin entisenä jäsenenä, joten he eivät halunneet pilata nuoremman mainetta, eivätkä myöskään saada isoa läjää paparazzeja peräänsä, vaikka niistä tuskin koskaan pääsisi muutenkaan täysin eroon.

Vain hetken odottelun jälkeen rakastavaiset pääsivät lentokoneeseen ja omille paikoilleen. Kevin oli vaatinut itselleen ikkuna paikan ja Soo Hyunin ei auttanut muu kuin tyytyä käytävä paikkaan. No, vanhemmalle oli tärkeintä, että sai istua rakkaansa vieressä ja se oli onnistuttu järjestämään onneksi ilman ongelmia. Soo Hyun suukotti nopeasti nuoremman poskea saaden tämän hymyilemään samalla, kun kiinnitti turvavyönsä. Enää ei olisi kuin muutama kymmenen minuuttia ennen kuin koneen olisi määrä nousta. Matka kohti Pariisia voisi siis vihdoinkin alkaa.

Wings of an angel

Title: Wings of an angel
Author: Ruder
Rating: PG
Genre: Au, angst
Pairing: IBI/You
Beta: Luotan omiin taitoihini jälleen.
Fandom: Sixh. ja periaatteessa Men's Spider
Chapters: 1/1
Disclaimer: Omistan vain tarinan ja sen idean.
Summary: Miten hän selviäisi elämästä ilman toista, joka oli kasvattanut siivet hyläten hänet yksin pimeään?
A/N: Tällaista syntyy aina välillä. *naurahdus* Olen itse tyytyväinen ficciin, mutta toisaalta saan ideasta osittain kiittää ystävääni Marsaa, koska hänen ja minun roolipelin kautta sain edes inspiraation tähän. No, toivottavasti pidätte ja kommentteja saa ja pitää antaa! Sekä risuja, että ruusuja!

”Tokiossa auto on suistunut tieltä ja kierinyt rinnettä alas. Nuori kuljettaja menehtyi saamiinsa vammoihin ennen kuin apua ehdittiin saada paikalle. Kuljettajan henkilöllisyyttä ei ole kerrottu julkisuuteen…”

Loppu uutisesta meni täysin ohi autossa istuvalta mallilta. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät Youn sisällä hänen jäädessä miettimään kuulemaansa uutista. Hänen rakkaansa oli lähtenyt kuvauspaikalta hirveällä vauhdilla ilmeisesti loukkaantuneena jostakin. Kaikki, mitä You oli nähnyt olivat loittoneva selkä ja kyyneleitä täynnä olleet silmät. Mitä hän oli tehnyt väärin?

You maksoi matkansa ja nousi sitten taksista suunnaten kotiin. Ehkä tämä inhottava tunne, joka yritti varoittaa häntä jostakin, oli vain kuviteltu. Se tunne oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hänen rakkaansa oli lähtenyt. You pudisti vain päätään yrittäen ajaa tunteen ja ajatukset pois mielestään. Hän menisi kotiin ja IBI odottaisi häntä siellä hymy kasvoillaan. Joku muu oli ollut epäonninen ja kuollut, mutta ei kukaan voisi viedä häneltä pikkuistaan lopullisesti. Nuorukainen asteli kotiovelle ja avasi sen astuen sisälle kohdaten pimeän eteisen.
”Tulin!” hän huikkasi, mutta mitään ei kuulunut. Asunto oli pelottavankin hiljainen ja uhkaava. You sytytti valot pudistellen päätään. Hän naurahti pienesti. Se oli vain mielikuvitus, joka temppuili, eikä suostunut millään uskomaan, että hänen rakkaansa olisi kunnossa ja tulisi kyllä kotiin ennemmin tai myöhemmin.

Hiuksensa osittain vaaleaksi värjännyt sai juuri kenkänsä ja takin riisuttua, kun puhelin alkoi soida saaden hänet lähes hyppäämään nahoistaan säikähdyksen takia. Nuorukainen kaivoi puhelimen taskustaan.
”Moshi moshi. Ayukawa You puhelimessa”, hän vastasi asiallisesti suunnaten makuuhuoneeseen laskien laukkunsa alas. Kaikki ei voinut olla hyvin… Ei! Pakko oli olla.
”You-san, IBI-kun on kuollut”, kuului itkuinen ääni puhelimesta. You tunnisti äänen heti. Se oli IBIn pikkuveli Sho!
”Sho-san, mitä sinä selität? Ei IBI-kun ole kuollut. Hän tulee kotiin kyllä. Ei hän ole kuollut”, You sanoi vakaasti yrittäen lähinnä vakuuttaa itselleen, että tuo kaikki oli vain huonoa pilaa. Ei IBI voinut olla kuollut. Mutta toisaalta… Sho oli IBIn veli, joten miksi tämä moisesta asiasta pilailisi?
”Poliisista soitettiin. IBI-kun kuoli auton suistuttua tieltä”, Sho sanoi viimeisten sanojen kohdalla äänen sortuessa itkun voimistuessa.

You jäi vain miettimään kuulemiaan sanoja, eikä osannut sanoa mitään. IBI oli kuollut? Oliko häneltä viety hänen pikkuisensa? Eikö hän saisi koskaan enää pitää toista lähellään? Ei koskaan? Kyyneleet nousivat vanhimman silmiin polvien pettäessä alta totuuden iskeytyessä vasten kasvoja. Hänen suurin rakkautensa oli riistetty häneltä! Laiha vartalo vajosi lattialle kyynelten sumentaessa näön valuen poskille kertoen kivusta ja surusta. Puhelin tipahti lattialle nuorukaisen kietoessa kummatkin kätensä ympärilleen yrittäen pitää särkyvän kehonsa edes jotenkin kasassa. Nyyhkäisyt ja pienet uikahdukset karkasivat Youn huulilta mieleen noustessa kuvia hänen ja rakkaansa yhteisistä hetkistä. Muistoja, joissa toinen hymyili ja oli onnellinen. Nyt se kaikki tuntui pelkältä kauhunäytelmältä. Hän ei kestänyt muistaa sitä kaikkea. Hänen pikkuisensa oli poissa. Kyyneleet valuivat vain komeita kasvoja pitkin tuskaisan karjaisun karatessa huulilta. Nuorukainen itki sydämeen sattuessa aivan liikaa. Sillä hetkellä hän todella toivoi, että olisi voinut kuolla siihen paikkaan, että kipu loppuisi. Hänen sydämensä oli särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi ja sirpaleet lentäneet hänen rakkaansa mukana taivaaseen. Ei hän kestäisi ilman toista. Hän tarvitsi toisen vierelleen selvitäkseen elämästä hengissä...

Nuorukainen itki useamman tunnin ennen kuin kaatui lattialle uupuneena ja surullisena. Silmät painuivat kiinni unen alkaessa viedä toista paikkaan, jossa kaikki olisi hyvin edes hetken. IBI katsoi tilannetta vierestä toivoen, että olisi voinut kietoa kätensä rakkaansa ympärille ja pyyhkiä kyyneleet kertoen, että hänen oli nyt hyvä olla, mutta sitä hän ei voinut tehdä. Nuorempi oli kasvattanut siivet ja tämä olisi hänen viimeinen hetkensä rakkaansa vierellä. Tämän jälkeen hän tulisi vain näkemään rakkaansa pilven reunalta.
”You-rakas, me tapaamme kyllä vielä. Päiväni vain kuluivat loppuun ennen kuin omasi. Älä unohda minua, koska minäkään en tule koskaan unohtamaan sinua, rakkaani. Odotan sinua ja suojelen parhaani mukaan. Tulen aina olemaan vierelläsi”, IBI sanoi hiljaa, vaikka tiesi, ettei toinen voisi kuulla sanoja. Hän kävi silittämässä rakkaansa poskea kevyesti saaden tämän liikahtamaan pienesti ja vetäytymään pieneen kippuraan. Lopulta nuoremman kuvajainen alkoi kadota kuin se ei koskaan edes olisi ollut siinä. Hän siirtyi paikkaan, jossa kaikki olisi hyvin, paikkaan, jossa ei olisi kipua, mutta ei myöskään hänen rakastamaansa miestä

Darling, it was just a nightmare 1/1

Title: Darling, it was just a nightmare
Author: Ruder
Rating: PG
Genre: Au, fluff
Pairing: Saya/Ryo
Beta: Luotan omiin taitoihini jälleen.
Fandom: the Vambie.
Chapters: 1/1
Disclaimer: Saya ja Ryo omistavat itse itsensä, minä olen kehitellyt vain tarinan. :3 En myöskään tee tällä rahaa. xD
Summary: ”Kukaan ei ikinä tule tappamaan sinua, jos se minusta on kiinni.”
A/N: Elikkäs, elikkäs… Hmmm… Eipä oikein ole mitään sanottavaa. Rupesin vain miettimään painajaisia ja sain inspiraation ja tässä on lopputulos. xD Toivottavasti edes joku pitää tästä eli kommenttia kiitos<3 :3
-->

Ryo PoV

Pyörin sängyssä ja hengitän raskaasti. Tiedän sen saavan minut aivan kohta kiinni, jos en pääsisi pakoon. Minä en edes tiedä, mikä se on, joku vain jahtaa minua, se on kaikki, mitä tiedän. Hiki kimmeltää otsallani ja paita liimautuu selkääni kiinni, koska pelon aiheuttama hiki valuu pitkin vartaloani. Kyyneleet alkavat valua poskilleni ja tunnen paniikin iskevän. Huomaan, etten juokse tarpeeksi nopeasti. En pääse pakoon sen kynsistä. Olen saapunut tieni päähän. Kuolen ihan kohta, jos joku ei pelasta minua nyt.

”Ryo! Rakas! Herää!” kuulen jonkun huutavan uneni läpi ja ravistelevan minua hereille. Nousen salamana ylös ja avaan silmäni. Tähyilen ympärilleni paniikissa.
”Missä se on? Missä se on? Mistä se hyökkää?” kuiskin yrittäen paikantaa jotain liikkuvaa. Tunnen jonkun laskevan käden olkapäälleni ja kiljaisen hyvin epämiehekkäästi ja meinaan horjahtaa sängyltä alas.
”Rakas, ei mitään hätää. Se olen vain minä, Saya. Näit painajaista”, kuulen jonkun rauhoittelevan ja pitävän kädestäni kiinni, etten tipu. Tunnistan lopultakin tuon äänen rakkaani ääneksi ja käännän katseeni häneen. Muutama kyynel karkaa vielä poskilleni, kun kierrät kätesi suojelevasti ympärilleni ja vedät minut lähemmäs itseäsi. Silittelet hiuksiani ja kuiskit rauhoittavia sanoja korvaani. Suljen silmäni ja yritän unohtaa näkemäni painajaisen. Rauhoitun pikkuhiljaa turvallisessa syleilyssäsi ja saan hengitykseni tasaantumaan.

”Haluatko kertoa millaista painajaista näit?” kysyt lempeällä äänellä ja siirrät kätesi silittelemään selkääni rauhoittavasti.
”En oikein saanut siitä otetta… Tiedän vain, että joku tai jokin jahtasi minua ja yritin päästä sitä karkuun. Tiesin, että jos se saa minut kiinni, niin se tappaa minut”, selitän muutamien kyynelten valuessa taas poskilleni pelkästä pelosta. Pyyhkäiset kyyneleet pois poskiltani ja painat kevyen suukon huulilleni.
”Ei ole mitään hätää. Olet turvassa, eikä kukaan ikinä tule tappamaan sinua, siitä minä pidän huolen”, lupaat hymyillen ja vedät minut lempeään suudelmaan. Vastaan suudelmaan hieman varoen, mutta lopulta uskallan suudella hieman rohkeammin. Kierrän käteni niskasi taakse ja tunnen käsiesi silittelevän edelleen selkääni.

Aika lipuu ohitsemme, mutta lopulta meidän on pakko katkaista suudelma, jotta saamme hengitettyä paremmin. Hymyilet minulle lempeää hymyäsi ja silittelet selkääni edelleen. Vihdoinkin pystyn vastaamaan hymyysi ja painan pääni olkapäällesi ja nautin lähelläsi olemisesta. Annat minun olla vain kaikessa rauhassa, etkä työnnä pois luotasi. Olen onnellinen siitä kaikesta. En ikinä ole viihtynyt kenenkään muun lähellä niin hyvin kuin sinun lähelläsi. En tosin ole myöskään rakastanut ketään ikinä niin paljon kuin sinua rakastan. Olet kaikkeni.

Kaadut sängylle ja vedät minut viereesi makaamaan. Kierrät kätesi taas ympärilleni. Painaudun ihan lähellesi ja suljen silmäni. Painat suukon otsaani nostaen taas hymyn huulilleni. En voi ihmetellä kuin sitä, kuinka aina saat minut piristymään pelkästään olemalla lähelläni.

”Mitä, jos jatkettaisiin nukkumista? Huomenna on kuitenkin taas rankka päivä luvassa”, kuulen sinun kuiskaavan ja nyökkään.
”Nukutaan vain. Hyvää yötä Saya”, kuiskaan ja haukottelen pienesti.
”Hyvää yötä rakas Ryoni”, kuiskaat ja painat vielä hyvän yön suukon otsalleni.

Muutamaa hetkeä myöhemmin huoneen täyttää kahden toisiaan rakastavan miehen tuhina. En enää nähnyt sinä yönä painajaista ja siitä kiitos kuulu vain ja ainoastaan sinulle, rakkaani.

Meidän pieni salaisuutemme 1/1

Title: Meidän pieni salaisuutemme
Author: Ruder
Rating: PG-13
Genre: AU, fluff, slash
Pairing: Kirjoittaessani mietin paritusta Saya/Ryo, mutta periaatteessa paritus on täysin lukijan päätettävissä. :3
Beta: Luotan omiin taitoihini
Chapters: 1/1
Disclaimer: Teksti on täysin minun käsialaani, mutta hahmot tietenkin omistavat itse itsensä. :3 En myöskään saa rahaa tästä. xD
Summary: Sen kaiken salasimme muilta, vaikka se teki kipeää.
A/N: Tuota noin… Mitäköhän sitä tästäkin taas sanoisi? xD No oikeastaan tuli vain taas fiilis kirjoittaa ja kaikki lähti yhdestä the Vambie. nimisen bändin kuvasta. Siitä tuon parituksenkin keksin. :3 Eli tämä on oikeastaan kirjoitettu täysin fiilis pohjalta. (Alan selvästikin erikoistua kirjoittamaan fluffia. xD)
-->

Ryo PoV

Tunsin sinun vetävän minut taas syliisi. Sinun sylissäsi ja lähelläsi tiesin olevani aina turvassa. Nautin, kun sain olla vain sinun lähelläsi. Vaikka olimmekin täysin hiljaa, se ei koskaan häirinnyt. Halusin vain olla lähelläsi ja nauttia siitä tunteesta, minkä sait aikaan sisälläni. Aivan kuin jotain lämmintä olisi läikähtänyt sisälläni ja saanut sydämeni hakkaamaan kuin kunnon juoksulenkin jäljiltä. Tuntui kuin parvi perhosia olisi lennellyt vatsassani saaden aikaan mukavan kutittavan tunteen. Mistään en ikinä nauttinut yhtä paljon kuin sinun lähelläsi olemisesta.

Illalla saatoin sulkea rauhassa silmäni ja tietää olevani turvassa. Tiesin myös, ettet häviäisi yön aikana mihinkään viereltäni, vaan saisin taas aamulla herätä sinun syleilystäsi. Joka ilta nukahdin siihen, kun kuiskasit hyvän yön toivotukset korvaani ja minä vastasin niihin. Painoit myös joka ilta suudelman otsalleni ja nostatit siten onnellisen hymyn huulilleni. Noiden pienien, mutta niin ihanien eleiden takia jaksoin hymyillä päivästä toiseen ja olla onnellinen, vaikka maailma välillä kolhi.

Olisin voinut vain kuunnella päivästä toiseen rauhallista ääntäsi, joka sai minut aina rauhoittumaan ja tuntemaan oloni todella hyväksi ja onnelliseksi. Äänesi oli aina todella lempeä. Et koskaan korottanut ääntäsi, jos ei ollut pakko ja silloinkaan se ei johtunut minusta, vaan jostakusta muusta. Ollessani surullinen sinä lohdutit ja otit syliisi, kuiskit kauniita sanoja korvaani ja sait minut siten rauhoittumaan ja vakuuttumaan siitä, että kaikki olisi hyvin nyt, kun olen lähelläsi. Lupasit, ettet antaisi kenenkään koskaan satuttaa minua ja sen lupauksen myös pidit.

Yksi ilta kuitenkin painui mieleeni tarkempana kuin mikään muu. Se ilta, kun sain tuntea jotain todella kaunista ja ihmeellistä. Aluksi se teki kipeää, mutta lopulta totuin tunteeseen, että olit sisälläni. Rauhoittelit ja pidit huolta siitä, ettei minuun sattuisi enempää kuin oli pakko. En koskaan tule unohtamaan ensimmäistä kertaamme. Se oli jotain niin ainutlaatuista ja ihanaa, etten voi täysin vieläkään ymmärtää, miten on mahdollista saada aikaan jotain niin ihanaa. Sain tuntea sinut lähempänä itseäni kuin koskaan ennen. Nautin siitä tunteesta ja niistä hellivistä suudelmista, joita painelit pitkin alastonta vartaloani.

Sen tunteen halusin kokea uudestaan ja sainkin kokea. Koskaan et käyttänyt liian kovia otteita, ellen antanut lupaa siihen. Otit aina huomioon minunkin toiveeni ja sen, etten kestä kaikkea. En olisi voinut ikinä saada sinua parempaa kumppania vierelleni. Rakastin kaikkea sinusta, myös sitä rajua puoltasi. Mitään en olisi sinusta muuttanut, vaikka olisin saanut. Olit minulle juuri täydellinen omana itsenäsi.

Tuon kaiken salasimme muilta, piilotimme muiden katseilta. Kaikki se hellyys ja rakkaus näytettiin vain kahden kesken, vaikka olikin todella vaikeaa liikkua muiden seurassa, kun ei voinut näyttää sitä, kuinka paljon toista rakasti. Me kuitenkin kestimme sen, koska tiesimme, että heti kotona saisimme olla taas me, emmekä vain sinä ja minä. Tietenkin valehteleminen sattui, mutta kestimme sen yhdessä. Monesti loin sinuun kaipaavan katseen, kun muut eivät huomanneet. Sinä vain hymyilit lempeästi silmissäsi se rakastava pilke. Sillä hymyllä sait minut jaksamaan kotiin asti.

Se, mitä meillä oli, oli jotakin todella ainutlaatuista, mistä en halunnut luopua. Onneksi tiesin saavani pitää sinut ikuisesti vierelläni. Lopultakin olin löytänyt merkityksen elämälleni ja saanut ilon takaisin elämääni. Sinä olit minun kaikkeni ja sinua ilman en olisi jaksanut. Sinun näkemisesi ja kaikki kauniit sanat, joita sinulta kuulin saivat aina hymyn kaartumaan huulilleni, vaikka olisin ollut kuinka allapäin. Olen sinulle ison kiitoksen velkaa, mutta en tiedä miten saisin kiitettyä tarpeeksi. Pelastit minut. Olet suojelusenkelini, vaikkakin hieman raju ja villi sellainen.

Uusi mahdollisuus 1/1

Title: Uusi mahdollisuus
Author: Ruder
Rating: R
Genre: AU, angst, romance
Pairing: Leda/Ryo
Beta: Luotan omiin taitoihini.
Fandom: DELUHI, the Vambie.
Chapters: 1/1
Disclaimer: Omistan vain tarinan. ^^
Summary: Luja pistos tuntui sydämessä. Voisiko mikään enää olla hyvin?
A/N: Tällainen ficci syntyi osittain yhden ropen pohjalta. Ei tässä varmaan hirveästi ole sanottavaa tästä, mutta... Toivottavasti pidätte! ^^

Ryo istui sohvalla seilaten TV kanavia läpi. Leda oli sanonut, että hänellä menisi myöhään ja että Ryon olisi parempi mennä nukkumaan ajoissa. Silti Ryo vain makasi siinä sohvalla, kuten ennen toisen lähtöäkin. Hän ei vain pystynyt menemään nukkumaan ennen kuin toinen olisi takaisin kotona. Kaduilla vietettyjen vuosien takia Ryo pelkäsi, että toiselle sattuisi jotain, vaikka tiesikin tämän osaavan puolustaa itseään paremmin kuin hän osasi puolustaa itseään.

Ryo oli vasta lähemmäs 15-vuotias vaaleahiuksinen poika, mutta silti hän tunsi kadut paremmin kuin moni olisi uskonut. Hän oli entinen katulapsi, joka oli saanut kokea turhankin paljon pahaa lyhyen elämänsä aikana. Vanhemmat olivat hylänneet hänet kadulle, hänet oli monesti pahoinpidelty ja raiskattukin kerran… Ryo sulki silmänsä yrittäen saada ajatuksensa muualle. Kaikki nuo asiat olivat jotain, mitä Ryo ei halunnut muistaa ja mieluiten hän pyyhkisi ne kokonaan mielestään, jos se jotenkin vain olisi mahdollista.

Ei mennyt kauaakaan, kun ovelta alkoi kuulua lukon avaamisen ääniä saaden hymyn kaartumaan takaisin pikkuisen huulille. Hän nousi ylös suunnaten askeleensa eteiseen nähdäkseen Ledan. Leda sai Ryon aina hymyilemään ja tuntemaan olonsa kaivatuksia. Leda oli pelastanut pienemmän kadulta ja tämä tiesikin olevansa henkensä velkaa toiselle. Hän ei olisi nimittäin pärjännyt kadulla enää kovin kauaa, koska ruokaa ei meinannut saada mistään ja yöpaikan saaminen oli vielä sitäkin vaikeampaa. Leda oli antanut Ryolle omenan ja vajaan keksipaketin, jotka olivat silloin kadonneet silminnähden nälkäisen lapsen kitaan yhdessä hujauksessa. Juuri, kun vaaleahiuksinen oli kiittänyt itseään pitempää ja vanhempaa ja oli aikeissa lähteä, toinen oli ottanut hänen käsivarrestaan kiinni ja pyytänyt tulemaan luokseen yöksi. Puhe oli ollut yhdestä yöstä, mutta Leda ei ollut vain pystynyt heittämään Ryoa takaisin kadulle, joten oli antanut tämän jäädä luokseen asumaan. Veihän se Ledalta paljon rahaa elättää itsensä ja toinen, mutta hän oli valmis siihen, vaikka ei pääsisikään kovin nopeasti jatkamaan opintojaan, jos ollenkaan. Ryo oli nykyään jo paljon terveemmännäköinen kuin mitä silloin, kun Leda oli hänet löytänyt. Lihaa oli tullut lisää luiden ympärille ja siitä kaikesta Ryo sai vain kiittää ruskeahiuksista.

Ryo asteli eteiseen pysähtyen kuitenkin kuin seinään nähdessään toisen. Hymy kuoli pois pienemmän huulilta, eikä tämä osannut kuin tuijottaa toista. Ledan ruskeat hiukset olivat sekaisin, vaikka niitä oli selkeästi yritetty asetella hieman siihen kuntoon, miltä ne olivat näyttäneet toisen lähtiessä kotoa. Toisen kaula oli täynnä fritsuja kertoen turhankin kiihkeistä hetkistä ja huulilla kaareili hymy, jollaista Ryo ei ollut ennen nähnyt toisen kasvoilla. Hymy oli todella onnellinen ja tyytyväinen, vaikka toisen olemuksesta huomasikin selviä väsymyksen merkkejä. Leda myös tuoksui oudolta ja Ryo tiesi heti, että jotain oli tapahtunut, jotain mistä hän ei pitänyt alkuunsakaan.

Leda käänsi katseensa pienempäänsä saatuaan takin naulakkoon ja kengät niille tarkoitettuun telineeseen.
”Miten iltasi sujui? Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa?” Hän kysyi toiselta lempeästi. Ryon vain värähti ennen kuin nosti katseensa toisen silmiin hetkeksi. Leda näki toisen silmiin nousseet kyyneleet ja katseen, joka oli piilotettua tuskaa täynnä. Hän oli juuri aikeissa kysyä, mikä toiselle oli tullut, kun tämä säntäsi kylpyhuoneeseen lukiten oven perässään. Pidempi jäi katsomaan pienemmän perään ihmeissään ennen kuin aivot rekisteröivät, mitä oli tapahtunut ja askeleet seurasivat pienemmän omia kylpyhuoneen ovelle.

Ryo antoi kivusta ja surusta kertovien kyyneleiden valua poskilleen ja siitä kaulalle. Sydäntä vihloi ikävästi ja pienempi tajusi oikeasti kiintyneensä liikaakin toiseen luottaen, ettei toinen hylkäisi häntä niin kuin kaikki muut. Jälleen kerran hän joutui pettymään ja tuntemaan kivun, joka repi sydäntä palasiksi. Ryo alkoi penkoa peilikaappia etsien sieltä partaterää. Hän ei halunnut kuulla toisen ihmetteleviä kysymyksiä ja käskyjä avata ovi, ne sattuivat liikaa. Hän ei halunnut kuulla toisen ääntä ollenkaan, ei enää tämän kaiken jälkeen, mitä hän oli aiheuttanut vaaleahiuksiselle pienessä ohikiitävässä hetkessä. Ryo oli päättänyt. Nyt tämä kaikki loppuisi, hänen matkansa päättyisi tähän. Hän ei jäisi enää kärsimään siitä kaikesta, mitä kantoi sisällään ja mitä tuntui tulevan vain lisää.

Ruskeahiuksinen antoi äänensä voimistua huolen kasvaessa hiljalleen vain suuremmaksi.
”Ryo, avaa ovi heti!” hän komensi kuullessaan kolinaa, josta ei varmasti seuraisi mitään hyvää. Leda alkoi todella pelätä, että pienempi tekisi jotain tyhmää. Kylpyhuoneessa oli turhankin monta tapaa satuttaa tai jopa pahimmassa tapauksessa tappaa itsensä. Peilikaapista löytyi lääkkeitä, partateriä ja muitakin teräviä esineitä. Tietenkin aina voisi myös hukuttaa itsensä, mutta jotenkin toinen ei uskonut pienemmän ryhtyvän moiseen ja siinä hän toivoi olevansa oikeassa. Hän todella toivoi, että Ryo avaisi oven ja päästäisi hänet sisään, eikä tekisi mitään tyhmää. Leda ei halunnut menettää vaaleahiuksista, ei nyt.

Lopulta Leda huokaisi raskaasti ja suuntasi ripeästi etsimään jotain, millä saisi lukon avattua ulkoa päin. Ei mennyt muutamaa minuuttia pidempään, kunnes hän löysi suunnitelmaansa sopivan työkalun sännäten takaisin kylpyhuoneen ovelle. Leda alkoi avata lukkoa toivoen saavansa sen mahdollisimman nopeasti auki. Ei hän ennen ollut itse moista harrastanut, mutta oli pari kertaa nähnyt erään kaverinsa tekevän niin, jonkun pyörryttyä vessaan. Muistot saivat Ledan lähes hosumaan lukon kanssa, vaikkei se yhtään auttaisi sen avaamisessa, korkeintaan vaikeuttaisi koko hommaa.

Useamman minuutin tappelemisen jälkeen lukko aukesi rasahtaen saaden Ledan huokaisemaan helpotuksesta. Ruskeahiuksinen lähes riuhtaisi oven auki astuen nopeasti sisälle. Hän kuitenkin pysähtyi kesken askeleen päästyään sisälle. Näky oli enemmänkin kuin vain karmiva. Ryo makasi valkoisella lattialla veren vuotaessa ulos vasemmassa käsivarressa olevista syvistä viiltohaavoista muodostaen hiljalleen pienen lammikon toisen käsivarren alle. Kylpyhuoneen valkoinen lattia vain korosti veren punaista väriä piirtäen ruskeahiuksisen verkkokalvoille kuvia, jotka eivät varmasti koskaan katoaisi. Toinen oli pyörtynyt yllättävän nopeasti, mutta ei siitä kai voinut syyttää muuta kuin haavoja ja toisen edelleen hieman heikkoa kuntoa.

Leda säntäsi pienemmän luokse ja alkoi kaivaa puhelinta taskustaan. Pienen tappelun jälkeen hän saikin kyseisen esineen taskustaan ja näppäili hätänumeron painaen sitten vihreää. Jokainen sekuntikin, jonka Leda joutui odottamaan, tuntui olevan ihan liikaa pienemmälle. Kuitenkin vain muutamaa tuuttausta myöhemmin nuori nais ääni vastasi. Leda alkoi kertoa ripeästi, mitä oli tapahtunut, tarkkailen vain koko ajan pienempää toivoen tämän selviävän tästä kaikesta. Nainen kertoi hälyttäneensä ambulanssin ja pyysi toista tarkistamaan hengittikö pienempi. Leda kumartui lähemmäs toista kertoen tämän hengittävän, vaikka hengitys olikin enää todella pientä ilmavirtaa, joka saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. Ledan käskettiin painaa haavoja jollain ja ilmoittaa, jos tilanne muuttuisi huonommaksi, sitten hän sai luvan katkaista puhelun. Ruskeahiuksinen laski puhelimensa lattialle ja kävi nopeasti hakemassa kaapista puhtaan pyyhkeen. Hän polvistui takaisin Ryon viereen ja painoi pyyhkeellä haavoja toivoen sen tyrehdyttävän verenvuotoa edes hieman, ettei toinen vuotaisi kuiviin.

Kysymykset pyörivät Ledan päässä samoin kuin muistot, muistot hetkistä pienemmän kanssa. Erityisesti toisen hymy tuntui nousevan mieleen koko ajan saaden pelosta johtuvat kylmät väreet kulkemaan pitkin pidemmän ihoa. Toive siitä, että pienempi ei kuolisi ja että hän saisi vielä nähdä sen hymyn, esitettiin useammin kuin kerran hiljaisella äänellä kuiskaten. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovikello soi saaden pidemmän ponkaisemaan pystyyn. Hän ryntäsi avaamaan oven ensihoitajille ja viittasi näitä menemään kylpyhuoneeseen seuraten sitten itse muutaman askeleen jäljessä.

----------

Aurinko paistoi täydeltä taivaalta saaden ruskeahiuksisen miehen kiroamaan sen alimpaan helvettiin. Leda ei ollut nukkunut ollenkaan ja aurinko tuntui vain ilkkuvan hänelle. Hän oli vain istunut Ryon sängyn vierellä toivoen tämän heräävän pian. Ryo näytti turhankin pieneltä ja haavoittuvaiselta maatessaan sängyllä valkoisen peiton alla. Leda vain tarkkaili, kuinka toisen rintakehä liikkui pienesti hengityksen tahtiin. Sängyn vieressä oleva laite piippasi aina toisen sydämen lyödessä, mutta muuten huone oli täysin hiljainen.

Aikaa kului Ledan vaihtaessa välillä asentoaan tuolissa. Katse ei kuitenkaan irronnut hetkeksikään pienemmästä kuin toinen pelkäisi tämän katoavan, jos hän edes sekunnin katsoisi muualle. Sitä Leda todellisuudessa pelkäsikin. Hän pelkäsi koko ajan, että piippaaminen muuttuisi pitkäksi ininäksi kertoen toisen nukkuneen pois. Lääkärit olivat kyllä sanoneet Ryon tilan olevan vakaa, mutta jostain syystä Leda ei vain pystynyt luottamaan siihen. Kaikki tuntui sillä hetkellä olevan turhankin helposti katoavaa. Ruskeahiuksinen oli jo jonkun aikaa yrittänyt paeta totuutta, sen takia hän oli treffeillekin lähtenyt aiheuttaen tietämättään toiselle pahaa oloa. Nyt hän ei kuitenkaan enää voinut välttää totuutta, joka iskeytyi päin kasvoja. Hän oli rakastunut Ryoon.

Pientä kahinaa alkoi kuulua sängyltä Ryon alkaessa liikkua viestittäen palaavansa tajuihinsa lopultakin. Meni pieni hetki ja sitten pienempi raotti silmiään nähden heti ensimmäisenä Ledan huolestuneet kasvot.
”Missä minä olen?” Ryo kysyi hiljaa hieman käheästi ja epäselvästi. Hän yritti katsoa ympärilleen, vaikka kirkas valo tuntuikin pahalta silmissä. Vaaleahiuksinen näki valkoiset seinät, yhden puisen kaapin ja valkoisen pöydän. Huoneessa haisi turhankin puhtaalta ja vierestä kuului piippaava ääni. Ryo tiesi, ettei pitänyt tästä paikasta.
”Sairaalassa”, Leda vastasi kysyen heti perään: ”Mitä oikein ajattelit? Miksi teit niin?”
”E-en tiedä…” Ryo mutisi tahtoen unohtaa eilisillan. Hän vilkaisi käsivarsiaan, joista toinen oli peitetty valkoisella siteellä. Toisessa ranteessa oli kiinni letku, joka johti telineessä roikkuvaan pussiin.

Leda katsoi hetken aikaa toista huolissaan ja siirsi tuoliaan sitten lähemmäksi sänkyä. Hän otti pikkuisen kädestä varovasti kiinni.
”Ei hätää. Kaikki on nyt hyvin ja sinut saadaan kyllä kuntoon”, ruskeahiuksinen sanoi hiljaa, mutta lempeästi saaden toisen kääntämään katseen itseensä.
”En halua… En jaksa enää tätä… Vastoin käymisiä tulee vain lisää ja lisää, eikä mitään hyvää tunnu ikinä tapahtuvan…” Ryo mutisi tarkoittaen kaikkea sanomaansa, vaikka jäikin miettimään. Hän mietti, halusiko oikeasti kuitenkaan hylätä toista. Sekö olisi hänen tapansa kiittää kaikesta? Ryo ei tiennyt. Hän oli toiminut hätiköidysti, eikä tiennyt enää, oliko se sittenkään ollut niin hyvä idea kuin hän oli ajatellut. Hän oli edelleen hengissä ja arvet jäisivät muistuttamaan ikuisesti edellisestä illasta.

Ruskeahiuksinen kurtisti kulmiaan kummissaan.
”Ryo, mitä sinä selität? Sinähän olet saanut uuden alun ja sinulla on jopa kunnon elämä”, Leda sanoi ihmeissään.
”Mutta millään ei ole merkitystä, jos joku vie sinut minulta!” Ryo parahti tuntien kyynelten nousevan silmiinsä, mutta ei kuitenkaan antanut niiden valua poskilleen.
”Ei kukaan ole viemässä minua sinulta. Mistä sinä moista olet saanut päähäsi?” Leda kysyi lempeästi, vaikka alkoikin jo arvailla, mistä on kyse. Hänen tunteensa eivät tainneet olla yksipuoliset, niin kuin hän oli kuvitellut.
”No kun kävit ulkona sen jonkun kanssa”, vaaleahiuksinen tuhahti kääntäen katseensa pois toisesta. Pieni hymy kaartui ruskeahiuksisen huulille toisen kertoman paljastaessa, että hän saattoi hyvinkin olla oikeassa epäilystensä kanssa.
”Ryo, oletko sinä mustasukkainen minusta?” Leda kysyi hymyillen. Nimeltä mainittu käänsi katseensa toiseen ja puraisi huultaan. Hän epäröi hetken aikaa, mutta nyökkäsi sitten todella pienesti. Ruskeahiuksinen puristi todella kevyesti pikkuisen kättä avaten sitten suunsa: ”Tiedätkö, tuo on aika ihana kuulla, koska veit sydämeni. Vaikka kävinkin ulkona, niin en voi kieltää, ettenkö olisi rakastunut tai vähintään rakastumassa sinuun.”

Pienempi katsoi toista hieman ihmeissään ennen kuin pirteä ja ennen kaikkea onnellinen hymy kaartui tämän huulille. Ryo nousi nopeasti istumaan ja kumartui rutistamaan toista kaulan ympäriltä tiukasti saaden toisen hymähtämään. Leda kuitenkin irrotti toisen kädet kaulansa ympäriltä ja nousi istumaan sängyn reunalle painaen toisen samalla takaisin makaamaan.
”Äläs rupea riehumaan. Sinun täytyy levätä, ettei tilasi heikkene”, ruskeahiuksinen sanoi lempeästi vieden kätensä silittelemään toisen hiuksia.
”Mut-” Ryo aloitti, mutta toinen painoi sormensa tämän huulille hiljentäen tämän.
”Ei mitään muttia, sinä lepäät nyt”, Leda sanoi lempeästi ja painoi suukon tosien otsalle. Ryo vaikeni täysin jääden vain katsomaan toista. Hän ihaili toisen komeutta ja pientä hymyä, joka sai toisen näyttämään todella lempeältä. Pieni hymy kaartui takaisin Ryon huulille toisen hymyn takia.
”Ethän hylkää minua?” kuiskaus karkasi vaaleahiuksisen huulilta, mutta katse ei hetkeksikään irronnut toisesta.
”En tietenkään, joten älä sinäkään minua”, Leda kuiskasi lempeästi.

Tällä kertaa rauhallinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen kuin samettiverho. Leda silitteli kevyesti Ryon hiuksia hymyn kaareillessa kummankin huulilla. He tiesivät, että tämä olisi jonkin suuren ja ihmeellisen alku. He saisivat uuden mahdollisuuden ja tällä kertaa he aikoivat onnistua.